Potkut saanut urkuri jätettiin tien varteen Pihtiputaalla, raisut saunabileet Juicen kanssa – uuteen Irwin-kirjaan on koottu villejä ja nostalgisia muistoja

Musiikkimedian monitoimimiehenä tunnettu Kimmo Miettinen on koonnut Antti ”Irwin Goodman” Hammarbergin elämästä viihdyttävän ja nostalgisen muistelmateoksen Irwin Goodman – Koko kansan taiteilija (Karisto).

Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan kirjassa pääsevät ääneen laulajalegendan läheiset, ystävät, fanit, soittokaverit ja liuta muita musiikkialan yhteistyökumppaneita. Haasteltavat kertovat suhteestaan Irwiniin ja tämän musiikkiin henkilökohtaisten kokemustensa ja satunnaisten kohtaamisten kautta.

Tunnetustihan Irwinistä liikkuu tuhansia tarinoita, eikä ihme. Hän kiersi Suomea vuosikymmeniä ja viihtyi aina parhaiten rahvaan parissa. Erään haastateltavan mukaan sauna oli ainoa paikka, jossa Irwin sai olla rauhassa faneiltaan.

Monipuolinen taitelijakuva

Kirjan tekijä Miettinen kertoo saatesanoissa saaneensa idean teokseen taksissa kysyttyään kuljettajalta, oliko hän kuullut tarinan siitä, kuinka Irwin ajoi seitsemällä taksilla kaksi kertaa Hämeenlinnan torin ympäri.

”Kuski sanoi, että ei muuten ollut seitsemän vaan yhdeksän taksia, eikä kaksi kertaa torin vaan neljä kertaa kaupungin ympäri – ja hän itse ajoi letkan ensimmäistä autoa, jossa Irwin istui.”

Irwiniä pidettiin rempseänä kansaintaitelijana, jolla piisasi tarinaa 24/7. Monista muistoista välittyy toinenkin puoli sisimmässään ujosta Antti Hammarbergista.

Äidilläni Mirjalla (1947–2021) on muisto Irwinistä 1960-luvun puolivälistä. Äitini oli tuolloin vähän alle 20-vuotias ja työskenteli myyjänä Kultasepänliike Hj. Salolla Hämeenlinnan keskustassa. Eräänä päivänä liikkeeseen tuli hyvin ujo nuori mies, jonka äiti tunnisti Irwiniksi. Irwin oli juuri noussut pinnalle, saanut ensimmäisen levynsä julki, ja tuli siitä saamillaan rahoilla ostamaan rannekellon. Mies oli kuulemma ollut niin ujo, ettei meinannut millään saada asiaansa toimitettua nuoren myyjättären kanssa”, Satu Kuisma muistelee kirjassa.

Nostalginen sukellus ”vanhaan Suomeen

Kirja on samalla kiehtova ajankuva 70-80-lukujen Suomesta. Maaseutu kukoisti ja ympäri maata oli satoja elinvoimaisia tanssilavoja.

”Olin Vitsiälässä nauha hihassa järjestysmiehenä ja Irwin saapui sinne helikopterilla: silmät ja suut ja kaikki kiinni ja nenäliinaa pantiin eteen, kun kopteri laskeutui kuumalle kentälle siihen ravintolan eteen. Antti lauloi pari kolme värssyä, ja sielläkin olin sen kanssa istumassa pöydässä. Se oli menossa vielä Tampereen suuntaan, siellä oli Vehoniemessä ja muualla kolme keikkaa. Sillon tuli Irwinille rahaa ja alettiin rakentaan Ryysyrantaa.Martti Sopo kertoo.

Kirjassa palataan 70 ja 80-lukujen kulta-aikoihin, jolloin menetysartisteille tuli kahisevaa ovista ja ikkunoista. Irwin ei omaisuuttaan piilotellut. Hänellä oli tapana pitää tuliterää Camaroaan Hämeenlinnan Sibeliuksenkadulla, nojailla autoonsa ja polttaa pikkusikaria.

Irwinin elämään mahtui myös konkursseja, pakkohuutokauppoja ja vankeustuomiota. Jälkimmäisiä muistellaan kirjassa kohdettaan kunnioittaen. Suosiokin notkahteli, mutta mies nousi aina jaloilleen uusien hittien kuten Rentun ruusun myötä.

Reilu ja suora tyyppi”

Aikalaisten muistelot maalaavat kansantaitelijasta kuvan reiluna miehenä. Taustabändissä 60-70-lukujen taitteessa soittanut Harry Mälkki joutui eräällä keikkareissulla basistin rusikoimaksi.

Sanoin aamupalalla Irwinille, että basisti ja minä ei sovita samalle keikalle, ja mä olen valmis lähteen. Mentiin keikkabussille ja oltiin jo lähdössä, kun basistin bassokaappi ja vahvistin nostettiin jalkakäytävälle. Kaveri kattoo ihmeissään, kattoo toisenkin kerran. Irwin sanoo vaan että ”meillä ei tällästä harrasteta”. Se oli sillä selvä, asiasta ei puhuttu sen enempää. Seuraavalla keikalla vähän harmitti, kun soitettiin ilman basistia. Irwin oli kuitenkin pirun reilu ja rehellinen ja suora tyyppi.”

Kirjan mukaan vastaavan kohtalon koki myös eräs oululainen urkuri, joka keikkamatkalla jätettiin soittimineen liiallisen juopottelun takia tienposkeen jossakin Pihtiputaan liepeillä.

Irwin ei tunnetusti sylkenyt lasiin. Kirjan mukaan hän hoiti kuitenkin keikkansa asiallisesti eikä perunut esiintymisiä humalatilan takia.

Kirjassa on useita repseitä ja vauhdikkaita tarinoita. Esimerkiksi siitä, kun taiteilija Veltto Virtanen tutustutti Irwinin ja Juice Leskisen toisiinsa. Tämä tapahtui Irwinin kotona Lielahdessa joskus 1976-77.

Velipoika, jota joskus pidettiin Irwininä ulkonäkönsä tähden, vaikka oli tätä kaksitoista vuotta nuorempi, seurasi meikää uuden Ryysyrannan taa. Siellä näin alakerran pikkuikkunan raollaan – ja ei kun pää edellä sisään. Veli piti ensin jaloista, mutta tipahdutti mun, ja mihin? Suoraan Antin saunaan! Kun menin saunan ovesta, isäntä itse istui pipa päässä pakastearkkunsa kanssa uima-altaan reunalla. Se nosti päätään ja totesi: ”Veltto perkele!”

Autoin Jussin istuun Antin viereen. Antti avasi pakastimen ja antoi meille kummallekin oman huurteisen – siis kossupullon”, Veltto Virtanen muistelee.

Kansan yhteistä omaisuutta

Kirjassa on myös syvällisempää pohdintaa, Musiikkialan vaikuttaja Gabi Hakanen soitti Irwinin yhtyeessä 80-luvun lopulla. Hän kertoo oppineensa yhteistyön aikana yhden tärkeän seikan, jonka hän otti ohjenuoraksi myöhemmälle tuottajaurallensa.

Hänen kanssaan nimittäin koin ensimmäistä kertaa sen, mitä merkitsee, kun ihmisestä tulee kansallista omaisuutta. Tarkoitan tällä henkilöä, jonka tuntevat aivan kaikki, ja josta ulkopuoliset usein haluavat saada osakseen pienen palasen. Siitähän ei välttämättä seuraa kovinkaan hyviä asioita. Persoonat alkavat muuttua, ja harvat osaavat etukäteen miettiä, millaisen hinnan siitä saattavat joutua maksamaan. Vahvat luonteet yleensä kestävät tällaista elämää, mutta jokaista menestys kuitenkin muuttaa, se on väistämätöntä: taiteilijapersoonasta kasvaa suurempi kuin ihminen sisimmässään oikeasti on”, Hakanen kertoo.

Sikarin hakuun satojen kilometrien päähän

Irwin niitti mainetta myös tempauksillaan. Hänen tavamerkkinsä olivat lilliputtisikarit, joita hän poltti toisinaan jopa saunan lauteilla. Sikareita hän tapasi ostaa vanhalta ystävältään Jouko ”Tutti” Ritalta.

”Ne oli Kemissä keikalla ja Guudmanni totesi, että laitetaan taksi hakeen Tutilta sikareita Hämeenlinnasta. Kuuluttajana kiertueella mukana ollut Veijalaisen Mape ehdotti, että kai sikareita saa lähempääkin, mutta Guudmanni oli kovana: ”Eikunne haetaan Tutilta.” Muistaakseni Kemistä saakka tuli taksi hakemaan. Se tuli vielä keskellä yötä ja haki sikarit meiltä kotoa Härmiäläntieltä.”

Irwinin viimeinen keikka oli 11.1.1991 Joroisilla Joronjälki-hotellissa. Sieltä matka jatkui Viipuriin, jossa Irwin tuli niin huonovointiseksi, että muut mukana olijat katsoivat paremmaksi vaihtoehdoksi kiikuttaa hänet hoitoon Suomen puolelle luotettavaan sairaalaan.

Irwin kuoli Vaalimaan ja Haminan välisellä taipaleella. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Paina kaasua, Illikainen, happi loppuu.” Hänet todettiin kuolleeksi Haminan terveyskeskuksessa tammikuun 14. päivä vuonna 1991. Hän oli 47-vuotias.

Monet ovat jälkikäteen syyttäneet Irwinin kuolemasta Venäjän tulliviranomaisia, jotka hidastelivat passintarkastuksessa.

Mun mielestä voi sanoa, että kyllä kuolema olisi tullut joka tapauksessa, ei sitä olisi mikään enää estänyt. Siltä petti sisuskalut, tuli sisäinen verenvuoto, turha siinä tilanteessa on mitään venäläisiä rajaviranomaisia syytellä”, viimeisellä keikkareissulla mukana ollut muusikko Pekka Virtanen summaa kirjan lopussa.

Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja kirjasta Irwin Goodman – Kansanteilija. Teos on saatavilla e-kirjana (lue näyte).

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone

Yksi kommentti

  1. Kaikki tuttuja juttuja jotka julkaistaan uudelleen

Kommentit suljettu.