Milja Kaunisto hurahti keskiaikaan jo lapsena

milja kaunisto

 

Ranskassa asuva Milja Kauniston toinen romaani Kalmantanssi jatkaa Synnintekijä-romaanin tarinaa keskiajalla eläneestä Olavi Maununpojasta. Mesta.netin kirjasivusto kyseli kirjailijan kuulumisia sähköpostin välityksellä.

Millaista lukijapalautetta olet saanut Kalmantanssi-romanistasi tähän mennessä?

– On ollut hämmästyttävää miten erilaista palautetta olen saanut. Joku on hirmustunut ja syyttänyt tekstiä rivoksi, irstaan vanhan ukon kirjoittamaksi pornografiaksi. Toinen on löytänyt kirjoista tukea uskonnolliselle etsinnälleen. Kolmas näkee Olavin tarinassa rajat ylittävän rakkauden ylistyksen. Historian rakastajat ovat löytäneet siinä ”teleportin” muinaisuuteen, sen hajuihin, makuihin ja päänsisäisiin tuntemuksiin. Pääasiallisesti palaute on kuitenkin ollut erittäin positiivista.

Mikä keskiajassa kiehtoo sinua?

– Olen rakastanut keskiaikaa lapsesta saakka. Hullaantumiseni tuon ajan ihanteisiin ja maailmankuvaan on selittämätöntä, mutta sen vuoksi oli ilmeistä, että kirjoittaisin ensimmäisenä juuri keskiajasta. Se on aika, jolloin ylhäisyys ja jalous kulki käsi kädessä alhaisuuden ja maallisuuden
kanssa. Se on vaikuttavien uskonnolisten tekstien, musiikin ja maalaustaiteen aikaa, mutta myös kulkutautien, köyhyyden, saastan ja lihan himojen aikakausi.

Esikoisteokseni Synnintekijä saavutti laajan lukijakunnan ja median kiinnostuksen. Onko kiinnostus historiallisia romaaneita kohtaan ylipäätään kasvussa? Onko sinulla käsitystä, ketkä kirjojasi lukevat?

– Historiallisen romaanin kulutus on kuin onkin selvässä kasvussa. Elämme aikaa, jossa virtuaalitodellisuus hallitsee ja kuolema on siivottu pois näkyvistä. Ihminen kaipaa verevää, juurevaa; hän janoaa kosketusta menneisyyteensä ja ihmisyyteensä. Historiallinen romaani tarjoaa keinon juuri tuohon. Uskon, että juuri siksi luemme nyt enemmän kuin koskaan menneistä ajoista. Se tarjoaa väylän siihen, kuka ihminen on, kuka hän on aina ollut.

– Historiallinen romaani on perinteisesti naisten lajityyppi ja siihen yhdistetään usein romantiikka. Minun lukijani ovat myös usein naisia. Olavin tarinan kohdalla ei kuitenkaan ole varsinaisesti kysymys rakkausromaanista, vaikka Olavi tuskaileekin mahdottoman lempensä kourissa. Siksi olen saanut paljon lukijoita myös miehistä. Heiltä on tullut paljon palautetta, sillä päähenkilönikin on mies. Heistä on ollut kiinnostavaa, miten olen voinut päästä miehen pään sisälle.

Sinulla on takana pitkä muusikonura. Miten päädyit kirjoittamaan kirjoja?

– Musiikki on tullut minulle luonnostaan, muusikon tyttärelle se on itsestäänselvyys niin kuin lääkärin tyttärelle opinnot lääkiksessä. Olen kuitenkin aina lukenut mahtavia määriä ja myös kirjoittanut pätkiä pöytälaatikkoon. Romaanin kirjoittamiseen kynnys oli kuitenkin hyvin korkealla. Rakastan kirjoja niin paljon. Ne olivat minulle melkein koskematon, melkein pyhä asia. Kun Synnintekijä sitten alkoi kummuta ajatuksistani, en pistänyt vastaan. Ajattelin, että kirjahan tulee joka tapauksessa vain minulle luettavaksi. Sitten kun löysin kustantajan ja alkoi tapahtua, jouduin miettimään asian täysin uudelleen.

Kuinka helposti oma tyyli löytyi?

– En varsinaisesti etsi omaa ääntä. Jos sellainen kirjoittajalla on, se muuttuu kuitenkin ajan kuluessa. Mutta jostainhan oma tyyli syntyy, on se sitten luettujen kirjojen summa tai mielikuvituksen ja huumorintajun rakkauden lapsi. Minun kohdallani kirjojeni kieli on yhdistelmä kirkkojargonia, ronskia muusikkohuumoria, asioita niiden oikeilla nimillä ja parantumatonta romantikkoa.

Olet asunut perheesi kanssa vuosia Etelä-Ranskassa. Mitkä ovat lempipaikkojasi Ranskassa?

– Ensimmäiset vuoteni vietin sisäoppilaitoksessa Ranskan maadeudun sydämessä Bourgesin kaupungissa aivan keskellä Ranskaa. Sieltä tulee maailman yksi arvostetuimmista valkoviineistä, Sancerre, ja Sancerren kylä olikin aivan lähellä ensimmäistä asuinpaikkaani Ranskassa. Loiren laakson linnat tulivat teininä tutuksi ja osa historiahulluudesta tulee niiltä ajoilta. Pariisissa asuin kuusi vuotta. Montmartre oli minun ”hoodini”. Sen kuppilat, kylähullut ja sivukujat tulivat silloin tutuksi. Pidän kyllä paljon myös Saint Germain des Prèsin kaupunginosasta vasemmalla rannalla ja vanhan Sorbonnen alueesta. Se taitaa näkyä kirjoissanikin. Koti sen sijaan löytyi Etelä-Ranskan vuoristoseudulta Aveyronista, joka on kulinaarisesti rikasta ja huimaavan kaunista, tuntematonta Ranskaa. Täällä ovat myös Ranskan vanhimmat linnat.

Olavi Maununpojan tarina täydentyy trilogian viimeisellä osalla vuonna 2015. Kirja on kuuleman mukaan jo valmis. Millaisia jatkosuunnitelmia sinulla on sen jälkeen?

– No, ei kirja nyt ”aivan” valmis vielä ole, mutta valmistuu kylläkin hyvää vauhtia. Seuraava romaani sijoittuu aivan eri aikakaudelle, mutta historiallisessa romaanissa pysytään. Taustatutkimus on jo aloitettu. Minulla on myös yksi tietokirjahanke, jota varten teen valmisteluja. Olen joka tapauksessa löytänyt kirjailijuudesta omimman itseni, joten jatkolta ei voitane välttyä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone