Mika ”Immu” Ilmén muistelee uutuuskirjassaan Sörkän vankilan arkea – moni asia yllätti ensikertalaisen: ”Ne olivat kaikki semmoisia hampaattomia ihmisraunioita”

Entinen Cannonball-jäsen, kuntosali- ja portsariyrittäjä sekä vapaaottelija MikaImmuIlmén tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen huumekaupan rahoittamisesta vuonna 2014. Ensikertalaisena hän istui siitä puolet.

Sami Lotilan kirjoittama Immu – Vanki numero 1861 (Bazar) kuvaa Sörkän vankilan elämää karulla, rujolla, mielenkiintoisella ja viihdyttävällä otteella.

Tiistaina 28.9. julkaistu muistelmateos on toinen Ilménistä kertova kirja. Vuonna 2019 julkaistu Jarkko Sipilän toimittama Immu oli myyntimenestys. Teos kertasi Ilménin tarinan lapsuudesta jengivuosiiin. Uudessa kirjassa keskitytään aikaan kiven sisällä.

Immun mukaan kirja syntyi yleisön pyynnöstä. Hän sai kyselyjä jatko-osasta. Hän haluaa kertoa tarinansa, etteivät muut joutuisi kokemaan samaa kuin hän.

Kirjassa on väkivaltaa, huumeita ja hyväksikäyttöä, mutta sellainen se vankilan arki on Suomessakin, Immu toteaa.

”Vankeus ei ole herkkua pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossakaan. Vankilassa vaikeudet voivat tulla yllättävältäkin taholta, ja pahimmassa tapauksessa ne voivat olla kuolettavia. Rassin, eli veitsen, Sörkässä sai hankittua helposti, ja oli siellä ampuma-aseitakin”, Immu kertoo kirjassa.

Keväällä 2014 Immu istui autossa matkalla Sörkkään. Isä ajaa. Immu näkee kyynelen isän silmänurkassa. Isä on herkkä, kuten minä, hän toteaa.

Sörkän portille saapuessaan hänellä oli hälytystila päällä.

”En ollut paniikissa mutta en myöskään tiennyt, mitä tuleman piti. Olin varuillani, ja vähän pelottikin, tai pikemmin ehkä jännitti, se on pakko myöntää. En ollut koskaan lusinut Sörkässä, tai missään muuallakaan, paitsi tietenkin tutkintavankeudessa, joten mä en tiennyt mihin mä olin menossa. Mulla ei ollut hajuakaan. Ketä muita siellä on sisällä? Joudunko mä heti myllyttämään jonkun? Ja mitä jos mä joudun hakkaamaan jonkun, niin kuinka pahasti se pitää hakata?

Ensimmäiset päivät vankilasssa menevät tarkkaillessa ja uuteen arkeen totutellessa. Moni asia tuli ensikertalaiselle yllätyksenä. Muun muassa se, että vankilassa ei ole hiljaista öisin, kun ovet suljetaan.

”Kundit roikkuvat selliensä ikkunoissa yömyöhään ja niillä on kaikenlaista seliteltävää toiselle osastolle. Siellä käydään läpi velkasuhteita ja puhutaan jotain vitun ovelaa salakieltä siitä, että mistä saisi kamaa.”

Immun mukaan joku saattaa luulla, että vankilat ovat samanlaisia kuin amerikkalaisissa televisiosarjoissa, joissa osa vangeista on kuin valokuvamalleja ja toinen osa lihaksikkaita atleetteja. Totuus on karumpi.

”Ne olivat kaikki semmoisia hampaattomia ihmisraunioita, jotka katkokäveli ruokakärrylle ja otti sitä aamupalaa väsyneesti ja hiljaa. Ymmärsin heti, että vankila on yksi vitun iso spurguvarasto, tai mielisairaala. Tämä käsitykseni vain vahvistui, kun lusimiseni eteni.”

”Ovesta pääsi kurkkaamaan vain kolme kertaa päivässä, kun ruokaa jaettiin. Ruuan jälkeen oli tunnin ulkoilu. Kaikki muut ajat sellin ovi oli tiukasti kiinni. Toki mä tajusin heti, ettei näitten ötököiden kanssa edes olisi mitään juteltavaa, niin että ihan hyvä vaan, että ovi pysyi säpissä. Itse asiassa mulle olisi voinut antaa ruuankin siitä hiililuukusta”, Immu lataa.

Hän kertoo myös vankilassa kohtaamastaan simputuksesta ja kiusanteosta. Joskus vaimon lähettämät lehdet kasteltiin ennen kuin ne annettiin Immulle. Eräs vartijoista ”unohti” Immun 15-20 kertaa rappuun.

”Se teki mulle tosi ilkeitä temppuja. Sen tehtävä oli päästää mut aamuisin töihin vankien jumppasaliin, sen jälkeen kun olin päässyt sinne putsariksi eli siivoojaksi, mutta jostain syystä se unohti sen usein. Se unohti sen sillä seurauksella, että mut jätettiin sellaiseen helvetin rappuun haahuilemaan monen tunnin ajaksi”

”Ainakin Sörkässä valtaosa pampuista oli kuitenkin kohtuullisen oikeudenmukaisia, ei minulla ainakaan jäänyt kenestäkään mitään hampaankoloon”, Immu kuitenkin toteaa.

Kirjassa on tarkkanäköisiä kuvauksia laitostumisen eri vaiheista. Ennen pitkää Immu alkoi sopeutua koppielämään. Hän loi omat rutiininsa ja yritti pysytellä niissä.

Tuumasta toimeen. Tein treeniohjelman, joka perustui siihen, että käyn puntilla joka helkutin päivä. Ohjelma oli tosi eristävä, vain yksi lihasryhmä kerrallaan. Silleen pystyin treenaamaan joka päivä, lihaksille jäi aikaa palautua. Lisäksi vedin joka päivä sellissä kahden ja puolen tunnin aerobisen
jumpan. Juoksin paikallaan, varjonyrkkeilin tai tein kuntopiiriä.

Sörkän vankila on 1880-luvulla rakennettu kostea, pimeä ja kolkko kivirakennus. Immun mukaan kesällä vangeilla oli kuuma kuin pätsissä ja talvella niin jäätävän kylmä, että sukat pyörivät jaloissa.

”Mä putsailin innoissani mun uutta selliä. Kun mä kiipesin sellin sängylle ja työnsin naaman kaltereitten väliin, niin mä pystyin katsomaan Kalasatamaa ja niitä tornitaloja, kun niitä alettiin rakentaa. Se oli ihan vitun siistiä”, hän kuvailee pieniä onnenhetkiään.

Immu kumoaa harhaluulon, että Suomenkin vankiloissa on runsaasti homosuhteita. Hän ei viiden vuoden lusimisen aikana havainnut eikä varsinaisesti edes kuullut sellaisista.

Immun mukaan jo vuosikin ilman seksiä on pitkä aika viriilissä iässä olevalle miehelle. Sellien televisioissa on DVD-toiminto, joten videoiden katselu onnistuu.

”Sörkässä etenkin Penkki-Eki sai käsiinsä uusia videoita, joita jätkät sitten jonottivat kieli ja ehkä joku muukin ruumiinosa pitkällä. Videot kiersivät niin monen käden kautta, että lopulta ne varmaankin paloivat puhki. Porno vei edes vähäksi aikaa pois vankilan ankeudesta.

Seksin makuun saattoi päästä sitten, kun aukeni mahdollisuus perhetapaamisiin. Tilassa on pieni makuuhuone, pieni keittiö, sohva ja televisio.

”Seurapelejäkin oli, tosin vain aikuisille, Triviaalia ja sen kaltaisia. En varmaan ollut ainoa, joka mietti, että jos ukko ei ole nähnyt vaimoaan kuukauteen, niin aletaanko sitä ensimmäisenä pelaamaan Trivial Pursuitia. Ei vittu. Että ei sellainen perinteinen paneminen niin kuin nappaa, vaan haluat pitää jotain tietovisaa?”

Immu kertoo muurien sisäpuolelle säilötyistä ihmiskohtaloista. Joukossa on surullisia ja koomisiakin kohtaamisia ja tapahtumia. Vankilan hierarkia ja kirjoitamattomat säännöt tulevat kirjassa karusti esille. Vasikat, raiskaajat, perhesurmaajat ja naisten hakkaajat ovat alinta pohjasakkaa. Heidät hakataan heti sopivan tilaisuuden tullen.

Immu kertoo rankaisseensa vankitoveriaan jouduttuaan kiristyksen kohteeksi. Hän sai siihen tilaisuuden mennessään putsaamaan henkilökunnan jumppasalia kyseisen henkilön kanssa.

”Sen piti olla vaan treeniä, mutta mä läpsyttelin menemään niin, että Ekillä oli lamput mustana. Laitoin alakoukkuun kunnolla voimaa ja runttasin Ekiä kylkeen niin, että sen kylkiluut vittu murtuivat.”

Immun tarina saa hyvän käänteen kirjan aikana. Hän saa töitä ja pääsee koevapauteen. Lopulta Sörkkä jaa taakse. Portista poistuessaan Immu toteaa, että tällä kertaa hän ei aio mokata elämäänsä. Vaimo ja lapsi odottavat kotona.

Mies lähti Sörkästä, mutta Sörkkä pysyy aina osana miestä.”

Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Immu – Vanki numero 1861. Teos on saatavilla myös Immun lukemana äänikirjana ja e-kirjana. Lue näyte.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone