Mäkkelä: Last Of a Dying Breed

makkela

Suomalais-saksalainen Mäkkelä todistaa jälleen vanhan viisauden – vähemmän on enemmän. Mäkkelän pääosin akustisesti etenevä americanan kyllästämä folk-juuri-blues-country -tunnelmointi ei kaipaa rinnalleen studiotemppuja tai soundikoristeita. Lo-fi on homman nimi ja Mäkkelän punk-juuretkin kaikuvat muutamassa siivussa T.V. Smithin mieleen tuovassa asenteessa. Varovaisesti trumpettia testaava No where I belong on taas selkeää osoittelua Tom Waitsin suuntaan.

Mies, kitara ja kontrabasso  – Saints yltää emotionaalisessa maanisuudessaan Waitsin ja Caven rinnalle. In the south west yllättää Pariisin syrjäkujilta kaikuvan tangokapakan vienolla kuiskauksella. Kulmikkaammin koliseva Tramontana on selkeää punk-Waitsiä. Crisis ottaa mukaan kapakkapianon ja manner vaihtuu lennossa. Bottle hill on folk punk -henkisessä kiihkossaan pirteä ilmestys.

Mäkkelä ei tee itsestään tai lauluistaan suurta numeroa. Mies on läsnä, suurella sydämellä. Nukkavierut tunnelmat piirtävät kuvaa ajattomasta maailmanmatkaajasta, jonka americanassa on selkeä häivähdys Britannian folk-huminasta ja työläiskorttelien punk-kapinasta. Last Of a Dying Breed on levy, jonka biisit eivät kulu käytössä ja vuosikertaviinin tavoin vain paranee vanhetessaan.

 

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone