Listen to Me Marlon

listen_to_me_marlon_poster

Ohjaus: Stevan Riley. Pääosa: Marlon Brando. 100 min. 2015.

listen-to-me-marlon-documentary-marlon-brando-theliptv-byod-interview-trailer

Stevan Rileyn ohjaama Listen to me Marlon on hieno ja poikkeuksellinen henkilökuva sukupolvensa suurimmaksi näyttelijäksi tituleeratusta miehestä. Lahjakkaan, karismaattisen ja oikukkaan Marlon Brandon kuva rakentuu katkelmista tähden itsensä nauhoittamista c-kaseteista, joilla hän muistelee elämäänsä ja pohtii näyttelyn syvintä olemusta.

Niihin mahtuu muun muassa päiväkirjamaisia katkelmia, aforistisia mietelmiä ja rehellisiä tilityksiä. Hetkittäin katkelmat saavuttavat kaunokirjallisia sävyjä, kuten Brandon muistellessa viinan pehmeää tuoksua äitinsä hengityksessä.

Osa muistoista linkittyy oudolla tavalla sanelijansa myöhempään elämään. Esimerkiksi lapsuusmuisto, jossa hän uhkaa tappaa isänsä, jos tämä vielä koskee äitiin, hämmentää, kun muistaa Marlonin oman pojan vankilatuomioon johtaneen rikoksen motiivin.

Nauhoitusten lisäksi dokumentissa on pätkiä haastatteluista, elokuvista ja uutisista. Mukana on myös puhelinvastaajaan jätettyjä viestejä, jotka nekin avaavat Brandon kulloistakin elämäntilannetta.

Brando antoi 1980-luvun alussa mallintaa päänsä digitaaliseen 3D-muotoon. Tätä nykytekniikkaan verrattuna alkukantaista tallennetta hyödynnetään dokumentissa tavalla, joka antaa Brandolle kirjaimellisen pääroolin ja luo mielleyhtymän vanhoihin scifi-elokuviin.

Dokumenttia hallitsee surumielinen ja aavemainen tunnelma; on kuin Brandon kärsivä haamu olisi saapunut kuiskimaan spiritistiseen istuntoon. Toisaalta hänen tunnistettava, hieman sössöttävä puhetapansa ja pehmeä äänensä tuntuvat hypnoottisilta. Brando liimasi nauhoitteisiinsa ”self-hypnosis” -tarroja, joten ilmeisesti myös hän itse käytti niitä rauhouttimisen apuvälineenä.

Elokuva ei sisällä paljastuksia, joilla olisi uutis- tai sensaatioarvoa. Pikemminkin ne vahvistavat vallalla olevia mielikuvia. Kun Brando kutsuu studiopomoja ja Francis Ford Coppolaa sukupuolielimiin viittaavalla termillä ja kertoo kuinka mahdotonta heidän kanssaan on toimia, tulee mieleen, että kenties tunne on ollut molemminpuolinen.

Kiinnostavimpia ovat Brandon mietteet näyttelemisestä. Hän ei salaile Stella Adlerin vaikutusta metodinäyttelynsä taustalla, ja välillä on vaikea hahmottaa, mikä osa ajatuksista on Brandon, mitkä hänen opettajansa. Monet kiteytyksistä ovat kuin näyttelijäopiskelijan muistilapusta tai aforismivihosta, kuten ”Näytteleminen on valehtelua, josta maksetaan” ja ”Älä tuo nykyhetkeen mitään, millä ei ole menneisyyttä.”

Omaan uraansa Brando suhtautuu raadollisen rehellisesti, jopa ylikriittisesti. Kun hän sanoo näyttävänsä Hongkongin kreivittäressä naurettavalta, on hän huomattavasti lähempänä totuutta kuin vähätellessään suoritustaan Alastoman sataman kuuluisassa takapenkkikohtauksessa. Tämä on kiinnostavaa, sillä Brando ei sietänyt haukkuja. Ei häntä toisaalta tunnettu erinomaisena kohteliaisuuksienkaan vastaanottajan: Alastoman sataman Oscar-palkintoa Marlon ei tuntenut ansainneensa, Kummisedän vastaavaa hän ei saapunut edes noutamaan.

Brandon käy läpi niin uransa mestarisuoritukset kuin rimanalituksetkin. Valitettavasti dokumentti jättää silti avoimeksi kysymyksen, mikä sai suuren näyttelijän tekemään ammatillisia valintoja, joita hän itsekin häpeää syvästi.

J. K. SILVENNOINEN  

Listen to Me Marlon Elisa Viihteessä.

 

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone