Late Johanssonin elämäkerta on kaunistelematon ja raaka kuvaus kolmoismurhaajan elämästä – lue arvio ja poiminnat

Entisen ammattirikollisen ja kolmoismurhaajan Lauri Johanssonin tarina on laitettu yksiin kansiin. Dekkaristi ja rikostoimittaja Jarkko Sipilän toimittama Late – Suomen pelätyimmän rikollisen tarina piirtää raa`an ja kaunistelemattoman kuvan Laten matkasta alkoholistiperheestä elinkautisvangiksi ja uskovaiseksi.

Teksti on laadittu minämuotoon. Äänessä on vain Johansson itse. Sipilän tehtävänä on ollut kuunnella ja tuoda tarinat värikkäästi ja totuudenmukaisesti esille. Siinä hän on onnistunutkin. Tarina rullaa lennokkaasti ja soljuvissa tarinoissa Late ei säästele itseään.

”Haluan kertoa tarinani, jotta joku välttyisi samanlaiselta kohtalolta”, hän toteaa kirjan alussa.

Kirjasta on saatavana myös Jari Nissisen jämäkällä otteella lukema äänikirjaversio.

Johansson on istunut suurimman osan aikuiselämästään vankilassa. Hän tuli uskoon vuonna 2007. Alkukesästä hänestä tuli vapaa mies.

Kirja alkaa lapsuudesta, joka oli karmea. Päihteet ja väkivalta olivat osa arkea lapsuudenkodissa Lapinjärvellä.

”Isäni Hannu oli alkoholisoitunut ja väkivaltainen kuorma-autoyrittäjä. Hän löi minua usein ja kostin sen pikkuveljelleni. Uskovainen äitini Irja, ammatiltaan taksikuski, ei voinut mitään yhdelle isolle hulttiolle ja kahdelle pienemmälle.”

Pilkahduksen valoa toivat elämään lapsuuden kesät mummolassa Pielavedellä. Mieleen ovat jääneet etenkin kalareissut isoisän kanssa.

On haikeaa muistella isoisääni Taavettia, yhteisiä kalaverkkojen laskuja ja nostoja. Muistan vielä nyt lähes viisikymmentä vuotta jälkeenpäin talon kissan nimenkin. Misse – kunnon maatiaiskissa. Se istui laiturin toisessa päässä ja odotti minun saavan ongella saalista.”

Koulu ei tuonut helpotusta elämään. Päinvastoin. Se tiesi lisää selkäsaunoja, koska 70-luvun alussa opettajatkin käyttivät ruumillista kuritusta.

”Ensimmäiset kaksitoista, kolmetoista vuotta elämästäni olivat yhtä vittua Pielaveden kesiä lukuun ottamatta. Faijalta tuli turpaan kotona lähes päivittäin ja koulussa opettajalta yhtä usein.”

Ensimmäisen muistamansa rikoksen Johansson kertoo tehneensä jo 5-vuotiaana näyttämällä takapuolta polisiille. 13-vuotiaana hän olisi tappanut isänsä hiilihangolla, ellei äiti olisi tullut väliin. Hän harkitsi myös isän puukottamista, mutta rohkeus ei riittänyt. Isä kuoli lopulta puliukkona 1991.

16-vuotiaana Johansson vangittiin ensimmäistä kertaa. Hän joutui Katajanokalle isojen konnien joukkoon.

”Raaka-Arska ja Ahti olivat ensimmäiset sellikaverini ikinä. He vetelivät sängyissään sätkää ja karistelivat tuhkat päälleni. Opin vankilassa sietämään sätkätupakan käryä. Oli pakko.”

”Ahti on nyt jo kuollut. En muista oliko se jokin tauti vai överit, eikä sillä ole väliäkään. Arskan olen nähnyt pyörivän kadulla. Hän on aika pihalla oltuaan parikymmentä suvea hoidossa Niuvanniemessä ja Mustasaaressa. Minä puolestani kirjoitan tätä kirjaa elinkautistuomiolla”

Johansson syyllistyi jo nuorena raakoihin väkivaltarikoksiin, joita kuvaillaan kirjassa seikkaperäisesti. Huumeidenkäyttäjä hänestä tuli 80-luvun lopulla Sörkän vankilassa.

Sörkän vuodet 1987–89 mullistivat elämäni. En aluksi itse käyttänyt kamaa, vaan olin vittumaisen miehen maineessa, koska vain myin. Tein rahaa ja vedin turpaan, jos maksu ei tullut eräpäivänä.
Yhtenä iltana pussitin 0,2 gramman myyntieriä ja urakan lopuksi nuolin työalustana toimineen peilin puhtaaksi. En ajatellut, että siitä seuraisi mitään. Seuraavaksi tajusin ovien kolisevan. Kello oli aamuseitsemän ja sellien rautaovet olivat aukeamassa.

Johansson toteaa, että vain urheilu pelasti hänen huumekuolemalta. Hän ei koskaan piikittänyt itseään. Hän laskee käyttäneensä kaksikymmentä vuotta amfetamiinia ja kokaiinia kymmenen.

Hänestä tuli kovan luokan huumekauppias. Rahaa oli ja sitä piti käyttää. Hän lomali Barbadoksella ja ajoi kolmensadantuhannen markan Supralla. Hän kertoo kirjassa lukuisista reissuista, joissa sattuu ja tapahtuu.

Jääkiekko on ollut intohimoni, erityisesti Leijonat ja Tappara.
Olimme broidini kanssa 1992 MM-kisoissa Prahassa. Matkaa tehtiin omalla autolla. Mitään luottokorttia minulla ei ollut, joten käteistä otin muutaman viikon reissuun sellaiset 20 000–30 000 markkaa
.

Vuonna 1992 Johansson teki ensimmäisen murhan. Uhrina oli velkaa jäänyt ystävä Pauli Saastamoinen, jonka kanssa hän lusi ja tehtaili rikoksia. Teko tapahtui syrjäisellä metsätiellä, jonne hän sai houkuteltua ystävänsä.

Kuusitoista vuotta myöhemmin näytin paikan poliisille murhaa tunnustaessani. Sieltä löytyi vielä toinen 7,65 millimetrin hylsyistä.
Jätin Paulin ruumiin metsään, josta haimme sen myöhemmin Lusun kanssa. Ruumis käärittiin perhoskuvioiseen pussilakanaan ja siihen sidottiin painoja ja ketjuja. Ajoimme Hallan syrjäiseen satamaan Kotkassa.

Ruumis löytyi jo samana vuonna ja Johanssonista tuli pääepäilty. Hänet pidätettiin, mutta todisteita ei kuitenkaan ollut. Valtio maksoi pidätysajalta ns. koppikorvauksia 6000 markkaa.

Härskeintä oli se, että menin Paulin hautajaisiin ja vein kukkia. Pidin haudalla lyhyen puheen ja istuin omaisten pöydässä. Paulin lapsi oli sylissäni.

Kytät sanoivat minua hirviöksi. Olin mennyt murhaamani miehen hautajaisiin. Shakinpelaajana se oli ainoa oikea siirto siihen kohtaan. Vakuutin edes omaiset.
Nykyisin tämä hävettää todella paljon ja pyydän anteeksi. Ja vaikka en saisi anteeksi, pyydän ymmärtämään tilanteita, joita huumekauppa kaikkinensa meille kaikille aiheutti.

Murhan jälkeen yöunet kärsivät ja painajaiset alkoivat. Ne jatkuivat aina vuoteen 2007, jolloin hän tuli uskoon.

Johanssonista tuli entistä kylmäverisempi ja vaarallisempi. Suunnitelmissa oli jopa ampua Helsingin huumesyyttäjänä Ritva Santavuori Ylen aamutelevision suorassa lähetyksessä Lasipalatsin ikkunan läpi. Rikoskumppani sai kuitenkin torpattua hänen aikeensa.

Vuosituhannen vaihteessa Johansson perusti rikollisjärjestö Natural Born Killersin. Jäsenyys vaati todistettua henkirikosta.

Vuonna 2002 Johansson sai elinkautisen tuomion. Hänestä tuli Vantaan vankilan ensimmäinen vanki eli hän sai korkata sen.

Tullessani taloon yksi pamppujen pomoista ilmoitti, että täällä loppuu Johanssonilta se pirin veto, koska tähän vankilaan huumeita ei pystytä salakuljettamaan.
Ei pitänyt paikkaansa. Maksoin viisisataa euroa eräälle vartijalle. Piriä tuli taloon jo ennen kuin koko vankila oli edes täydessä toiminnassa.

Johansson tuli uskoon Jokelan vankilassa 42-vuotiaana.

Polvistuin sängyn viereen sellin lattialle. Sain kokea yliluonnollista Pyhän Hengen ja Jumalan sekä hänen Poikansa läsnäoloa. Koin ihan fyysisesti, kuinka lämmin virta meni hiusrajasta aina varpaisiin.

Keskiviikon uskoontuloni jälkeen soitin heti torstaiaamuna tutulle Helsingin murharyhmän tutkijalle Marja Vuennolle ja sanoin haluavani tunnustaa Saastamoisen ja Aaltosen murhat.

Sittemmin Johansson on kirjoittanut ylioppilaaksi, mennyt naimisiin ja selättänyt eturauhasen syövän.

Kirjan lopussa hän kertoo päivästä, jolloin vapaus lopulta koitti ja jalkapanta poistettiin Naarajärven vankilassa.

Ei ollut mitään kiirettä. Aamu oli pilvinen, mutta aurinko tuli pian esiin. Puut olivat alkukesäisen vihreitä ja järvet puhtaan sinisiä.

Kursivoidut kohdat ovat Late – Suomen pelätyimmän rikollisen tarina -kirjasta. Lue ilmainen näyte. Late on saatavana myös äänikirjana.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone