Kuolemanlaakso: Tulijoutsen

kuolemanlaakso

Death/doom-orkesteri Kuolemanlaakso on toisella kokopitkällä messullaan pelottavan lähellä arvovaltaa ja jopa pelkoa herättävää sanaa ”täydellinen”. Jos Ajattara vei aikoinaan armottoman korpikuolon äärimmilleen, Kuolemanlaakso lisää pakettiin vielä doomin arvovaltaisen raskauden. Varsinkin soundeiltaan kiekko on täyttä timanttia. Thomas G. Fischerin (Celtic Frost, Triptykon) tuotanto on jylhää, mahtipontista ja selkeää mutta myös samalla vastakohtia korostavaa. Albumilta löytyy toivon pilkahduksia jotka vain vahvistavat bändin potkuvoimaa koneen ottaessa kunnolla kierroksia. Mustalla pensselillä vedetään laajoja kaaria. Toisaalta soundista on turha etsiä visvaa ja lokaa. Vokaaliosasto on hämmentävää, SwallowThe Sunista tutun Mikko Kotamäen ääni taipuu ääritilanteisiin ja varsinkin puhtaat lauluosuudet ovat harvinaista herkkua metallimusiikin murisijoiden joukossa. Niin, mukana on tosiaan ripaus Sorsakoskea. Toisaalta murina sujuu vähintään yhtä suvereenisti.

Tulijoutsenen viisuja on turha laittaa järjestykseen. Melkeinpä jokainen viisu kuulostaa sinkkubiisiltä. Me vaellamme yössä tuo ilmoille Amorphiksen mieleen tuovaa selkeyttä ja arvovaltaa – tosin Kuolemanlaakso tekee temput melkeinpä Amorphista tehokkaammin. Doom-lanaus Arpeni on toisesta ääripäästä, vanhempi My Dying Pride on lähempänä kuin iholla. Hapokkaampi ja akustishenkinen Glastonburyn lehto on jotain aivan muuta ja seuraavana kuultava Tuonen tähtivyö alkaa kuin Viikatteen siivu. Vauhtiin päästyään kappale muistuttaa etäisesti Uhrijuhlan pakanamessua mutta löytyyhän sieltä myös kunnon kuolonlöyhkää. Allekirjoittaneen suosikiksi nousee hartaasti kurittava voimapaalutus Verihaaksi.

Tunnelmallisen death/doomin saralla Kuolemanlaakso lyö tiskiin melkoisen mahtipökäleen. Bändissä ei ole heikkoa lenkkiä. Kuolemanlaakson musiikki pyrkii ulos marginaalista, ”kaupallisuus”-sanaa emme kuitenkaan käytä. Synkkyydestä ei kuitenkaan tingitä. Vielä pari sanaa albumin vinyyliversiosta. Tulijoutsenen kohdalla vinyyliversio donkkaa tykimmin – 10-0! Ero cd-versioon on selkeä. Vinyyli tuo kuuntelukokemukseen tuhdisti potkua, cd-versio onnistuu latistamaan helvetin lieskoja korostamalla liikaa kirkaampaa äänialaa. Kuten me kaikki tiedämme, jortikka löytyy alakerrasta. Myöskin tyylikäs kansitaide on isossa koossa vaikuttava ilmestys.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone