Kristian Kososen kirjoissa sota näyttäytyy julmana ja todellisena: ”En pidä sitä sankarihohtoisena”

Kristian Kosonen kirjoittaa sodasta rujon realistisesti. Hänen neljäs romaaninsa Viipurin menetys kuvaa jatkosodan loppuvaiheita rivisotilaiden vinkkelistä.

”Lukemattomat luodit lävistivät Inkisen ylävartalon ja pari niistä osui myös päähän. Majuri Inkisen pää heilahti holtittomasti taakse ja hän rojahti selälleen. Vasen jalka jäi suoraksi, mutta oikea taittui takapuolen alle koukkuun.”

Vipurin menetys -kirjassa on helvetti valloillaan. Kuolema on läsnä kaikkialla. Ilmassa on pelkoa ja kauhua. Väsymys painaa ja ruoasta ja ammuksista on huutava  pula. Kukaan prikaatin ylintä johtoa myöten ei tunnu tietävän mistään mitään.

Miten päädyit kirjoittamaan yhdestä Suomen sotahistorian sekasortoisimmista vaiheista?

Kristian Kosonen: Luin erään dokumentaarisen teoksen aiheesta, joka herätti lähes saman tien kiinnostukseni aihetta kohtaan. Sen jälkeen aloin etsimään tietoa taistelusta tarkemmin ja löysin mahtavan lähteen, jossa pystyin kuuntelemaan paikalla olleiden veteraanien kertomuksia ja kokemuksia Viipurin taistelusta. Lisäksi Liisa-mummini, joka oli kotoisin Viipurista, kertoi hyvin usein, kuinka mahtava paikka Viipuri oli asua ja kuinka hän kaipasi aina sinne takaisin. Tämä jäi jo lapsesta asti elämään mieleeni ja oli myös yksi tärkeä syy, miksi halusin kirjoittaa aiheesta, joka tosin olikin kovin erilainen kuin mummini ainutlaatuiset, miellyttävät kokemukset.

Kirjoissasi on myös yhteneväisyyksiä oman sukusi sotahistoriaan. Kuulitko sotamuistoja omilta isoisiltäsi?

Jonkin verran. Erkki-ukkini valitettavasti kuoli jo ennen syntymääni ja Martti-ukkini kertoi vain joitain, mutta silti merkittäviä kokemuksiaan sodasta. Muistan, kun hän korosti meille lapsenlapsilleen, kuinka karmea asia sota on ja ettei siinä ole mitään aihetta ihannointiin. Tosin hän kertoi myös siitä syvästä aseveljeyden tunteesta, jota hän tunsi kanssasotilaita kohtaan. Hän myös kertoi konkreettisesti tappaneensa ihmisen, jota oli lapsena todella vaikeaa käsittää. Pääosin olen kuullut isältäni ja sedältäni heidän Erkki-isänsä karmeita kokemuksia tulimyrskyssä ja sotavankeudessa. Ne koskettivat minua hyvin paljon ja olivat erittäin tärkeä syy, miksi halusin sotakirjailijaksi.

Onko oma suhtautumisesi sotaan muuttunut kirjojesi myötä?

Toki. Tajuan yhä enemmän kirjoittamiseni yhteydessä, kuinka hirvittävä asia sota on ja enkä enää ajattele siitä mitenkään sankarihohtoisesti tai jopa romanttisesti. Välillä joudun pitämään kirjoittamisessa parinkin päivän tauon, koska joku kirjani kohtauksen karmeus konkretisoituu liikaa mieleni sopukoihin. Toisaalta olen oppinut myös yhä enemmän arvostamaan sitä aseveljeyden tunnetta, jota nämä miehet ja naiset noina aikoina keskenään kokivat.

Sinusta tuli kirjailija nelikymppisenä. Mikä oli viimeinen sysäys
romaanin kirjoittamiseen?

Avioero. Olin tuolloin henkisesti lähes ihmisraunio, mutta samalla tajusin, että minun pitää tehdä jotain, joka vie ajatukseni jonnekin ihan muualle. Vaihtoehto olisi voinut olla ryyppääminen, mutta itseni ja varsinkin lapsieni onneksi tajusin valita paremman tien.

Millaista on ollut tutustua kirjallisuusalaan? Onko tullut yllätyksiä? Mikä on ollut antoisinta?

Sanotaanko, että hyvin erilaista, mihin aiemman elämäni aikana olin tottunut. Niskalenkistä kun tömähtää miljoona kertaa mattoon, on maailma kovin toisenlainen kuin kirjailijapiireissä. Alussa koin varautuneena ihmisenä itseni ehkä hiukan ulkopuoliseksi, mutta todella nopeasti asia muuttui sellaiseksi, jossa koin olevani kaltaisteni joukossa. On ollut mahtavaa tutustua muihin kirjailijoihin ja heidän luomisprosesseihin. Myös kustantajani Bazarin henkilökunta on ottanut minut avosylin vastaan ja tukeneet minua alusta saakka aivan loistavasti. Huippujengiä!

Niin… Olet moninkertainen painin SM-mitalisti. Millaisen pohjan urheilu-ura antoi kirjoittamiselle?

Uskon, että urheilu-urani on auttanut minua paljon kirjailijaurani varrella. Varsinaisessa kirjoittamisessa ja urheilussa on yllättävän paljon samaa, vaikka sitä voisi olla vaikea uskoa. Kun kirjoittaa neljä tuntia putkeen, on olo vähän samanlainen kuin kahden tunnin ihmisrääkin jälkeen. Itsensä voittaminen ja hyvänolontunne, niitä löytyy molemmista. Minulla oli vaikeuksia urheilu-urani jälkeen löytää sellainen tarkoitus elämääni, jonka koin mielekkääksi ja tarpeeksi haastavaksi. Olen hyvin kiitollinen, että saan kirjoittaa. Muuten olisin voinut mennä pahasti eksyksiin.

Entä millaisia tavoitteita ja haaveita sinulla on kirjoittamisen
suhteen?

Suuri haaveeni olisi ehkä olla päätoiminen kirjailija, mutta siihen on vielä matkaa eikä sillä ole todellakaan kiire. Toisaalta saan työskennellä rakastamani liikunnan parissa ja varsinkin Töölön kisahallissa, jossa aloitin painiurani 27-kiloisena pikkumiehenä vuonna 1979. Silti joskus kaukana tulevaisuudessa haluaisin viettää aikaani hiljaisuuden keskellä mökillämme Tuusniemellä ja vain kirjoittaa kirjoja tai vaikka runoja. Jännää miten sitä mieli muuttuu, kun ikää karttuu. Nuorena miehenä en olisi suostunut millään asumaan muualla kuin Helsingissä. Nykyään kaipaan lähinnä luonnon tarjoamaa rauhaa.

Kristian ”Kille” Kosonen (s. 1972) on helsinkiläinen kirjailija ja tiimiesimies. Viipurin menetys on Kososen neljäs sotaromaani. Häneltä on aiemmin julkaistu kirjat Taistelu Vasikkasaaresta, Petäjäsaaren jäinen helvetti ja Isku Tornioon.

Viipurin menetys on saatavilla äänikirjana ja e-kirjana. Voit lukea näytteen täältä.

Kuva: Nauska

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone