Kirjavieras: Elina Hirvonen tarttuu ravisuttaviin aiheisiin

Elina Hirvonen

Elina Hirvonen on julkaissut kolme romaania, joista uusin Kun aika loppuu ilmestyi maaliskuussa.  Kun aika loppuu sijoittuu Helsinkiin noin kahdenkymmenenvuoden päähän. Laura Anttila puhuu yliopistolla ilmastonmuutoksesta. Yliopiston käytävällä häntä vastassa on kaksi poliisia. Lauran tytär Aava kohtaa somalialaisessa kylässä naisen, joka on juuri menettänyt tyttärensä. Asunnolleen palattuaan hän kuulee, että Helsingissä joku ampuu ihmisiä Lasipalatsin katolta.

Kun Aika loppuu kertoo yksinäisyydestä, pahoinvoivasta perheestä, vastuunkannosta ja sen puutteesta. Mistä sait idean monikerroksiseen ja koskettavaan tarinaan?

– Ensimmäinen kuva, joka minulla romaaniin liittyen oli mielessä, oli kuva äidistä, jonka lapsi on tehnyt jotain hirvittävää. Jo vuosien ajan, joka kerta kun olen lukenut uutisia esimerkiksi koulusurmista, olen jäänyt pitkäksi aikaa miettimään tekijöiden vanhempia. Vanhemmuuteen sisältyy suuren rakkauden lisäksi väistämättä hirvittävä määrä epävarmuutta ja pieniä ja suuria syyllisyyden kokemuksia. Ajattelen, että vanhempien on helpompi olla itselleen armollisia ja antaa omat virheensä anteeksi silloin, kun he näkevät lapsensa kasvavan tasapainoisiksi aikuisiksi. Jos lapsella menee huonosti, omia virheitä ei voi unohtaa. Romaanin alussa oli kysymys siitä mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain peruuttamatonta, joka vahingoittaa muita?

– Tapani kirjoittaa on sellainen, että romaanin henkilöt ja tapahtumat saattavat pyöriä mielessäni kauan, jopa vuosia, ennen kuin alan kirjoittaa. Alussa on vain kuvia ja henkilöitä, jotka hitaasti kehittyvät mielessä, ja alan kirjoittaa vasta siinä vaiheessa, kun tuntuu välttämättömältä siirtää se kaikki mielestä ja kuvista kielellä ilmaistavaan muotoon. Tämän romaanin kohdalla toinen ”alkukuva” oli kuva nuoresta miehestä Lasipalatsin katolla, ja hyvin pian oli selvää, että häntä ja äitiä yhdisti huoli ympäristön tilasta. Se tuli mukaan todennäköisesti monesta syystä, joita en alussa miettinyt tietoisesti. Romaanissa kysymys ympäristöstä kasvattaa vanhemmuuden tematiikan vain yksilöiden suhteita laajemmaksi: vastuun kantamiseen siitä, millaisen maailman jätämme lapsille.

– Aavan, Mogadishussa asuvan nuoren lääkärin hahmo tuli myös mukaan aivan alkuvaiheessa. Aluksi oli hänestäkin vain kuva mielessä: luotiliiviin ja kypärään työmatkoilla pukeutuva näennäisen peloton nainen, joka kätkee syvimmät pelkonsa kaikilta muilta. Kirjoittaessa oli selvää, että hän oli tärkeä monien romaanin teemojen, rakkauden, väkivallan, toivon ja maailman muuttamisen tutkimisessa.

Millaista lukijapalautetta olet saanut kirjasta?

– Olen saanut paljon ihanaa palautetta, ja toistaiseksi yllättävänkin samankaltaista, monet lukijat ovat puhuneet siitä, että vaikka kirjan aihe on synkkä, siitä jää silti valoisa, toiveikas olo. Ystäväni, kirjailija Helmi Kekkonen kiteytti sen kauniisti toteamalla, että kirja on sellainen joka särkee sydämen ja korjaa sen myös. Se oli ihanasti sanottu.

Esikoisromaanisi Että hän muistaisi saman ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Teos oli Finlandia-ehdokkaana ja se käännettiin sittemmin usealle eri kielelle. Millä mielin muistelet kirjailijanurasi alkuaikoja?

Esikoisromaani sai Finlandia-ehdokkuuden ja käännössopimusten myötä niin hienon lähdön, että se tuntuu vieläkin käsittämättömältä onnenpotkulta.  Ensimmäisen romaanin alkutaipaleesta muistuu lähinnä yksittäisiä, suloisia, hassuja hetkiä: se, kun kauppasimme romaania innosta puhkuen kustantaja Anna-Riikka Carlsonin kanssa Lontoon kirjamessuilla ja olimme niin tohkeissamme, että esittäydyimme kahdesti samalle ihmiselle. Liimauduimme pitkäksi aikaa myös nuoreen amerikkalaismieheen siinä toivossa, että hän olisi portti Yhdysvaltain markkinoille. Pitkällisen myyntipuheen jälkeen mies ilmoitti olevansa asekirjoihin erikoistunut teksasilainen kirjakauppias. Siinä vaiheessa, kun esikoisromaani alkoi levitä maailmalle ja arvioitiin esimerkiksi The New York Times Book Review –lehden kannessa, asuin Sambiassa ja olin mukana tekemässä maan toista pitkää elokuvaa ja kouluttamassa paikallisia elokuvantekijöitä. Se kaikki antoi hyvää etäisyyttä omaan taiteelliseen työhön. Vaikka iloitsin siitä, että romaani saa uusia lukijoita maailmalta, oli myös hyvä tehdä töitä ympäristössä, jossa kaikille oli aivan samantekevää, mitä minun kirjailijanurallani tapahtuu.

Mikä on ollut antoisinta ja haastavinta kirjailijan työssä?

– Antoisinta on mahdollisuus kirjoittaa, tehdä juuri sitä, mitä olen lapsesta asti rakastanut eniten, mitä ilman en osaisi enkä haluaisi olla. Kirjoittaminen on hurmaavan vapaata, tuntuu melkein pakahduttavan etuoikeutetulta, että voin kirjoittaa mistä haluan ja miten haluan, uppoutua maailmoihin ja tarinoihin, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat tärkeimmiltä kirjoittaa. Enemmän kuin kirjailija, ajattelen silti olevani lukija: olennaisinta ei ole se, että minä kirjoitan, vaan se, että joku kirjoittaa, että on mahdollista päästä lukemalla kirjallisuuden luomiin maailmoihin. Antoisinta on olla osa sitä kaikkea, rakastamaani kirjallista kulttuuria. Samalla, vaikka kirjoittaminen on yksinäistä työtä, olen saanut tehdä sitä ympärilläni mahtavia ihmisiä, sekä esilukijoita että kustantamon työntekijöitä, jotka kaikki osaltaan vaikuttavat sekä siihen millaisia romaaneista tulee että siihen, miten ne päätyvät lukijoiden ulottuville. Taloudellisen epävarmuuden lisäksi kaikkein haastavimpia ovat epävarmuuden, kuiluun katsomisen hetket, se kauhu, mikä tulee aina jossain vaiheessa romaanin kirjoittamista, että entä jos en vain pysty tähän enää, ja jos en silti osaa lopettaa.

Millainen suhde sinulla on sähköiseen kirjaan? Luetko e-kirjoja ja millaisena näet niiden tulevaisuuden?

– Olen kaiken teknologian suhteen todella vanhanaikainen, en mistään periaatteellisesta syystä vaan siksi, että en jotenkin huomaa, miten nopeasti maailma siinä suhteessa muuttuu. Tajusin, että juuri kukaan muu ei käytä esimerkiksi paperikalenteria vasta siinä vaiheessa, kun keltainen Solidaarisuus-kalenterini herätti palaverissa hilpeyttä. Rakastan kirjoja myös esineinä ja haluan ostaa kaikki rakkaimmat kirjat omaksi, kotona mikään ei ole ihanampaa kuin täysi kirjahylly. Olen toistaiseksi lukenut e-kirjoina vain muutamia tietokirjoja, mutta matkoilla, kun raahaan kilokaupalla kirjoja rinkassa, tulee aina välillä mieleen, että ehkä välillä kannattaisi hankkia e-kirjoja.  Silti toivon, että Suomessa e-kirjat löisivät läpi yhtä voimakkaasti kuin ne monessa muussa maassa ovat jo tehneet, ja että kirja-ala näkisi e-kirjan ennen kaikkea mahdollisuutena löytää uusia lukijoita. Vaikka itse rakastan kirjoja esineinä, tärkeintä on se, että kirjat löytävät lukijoita ja ihmiset lukemisen iloa, ei se, missä muodossa kirjat ovat.

Mitä muuta elämääsi kuuluu? Mitä harrastat ja miten rentoudut kirjoitustyön lomassa?

– Minulla on 2- ja 4-vuotiaat lapset, ja tällä hetkellä elämä on todella tiivistä lapsiperhearjen ja monien erilaisten töiden yhteensovittamista. Aloitin vuoden alusta uuden harrastuksen, dancehall-tunnit. Olen rakastanut tanssimista aina, ja tunneilla keskittyminen musiikkiin ja liikkeeseen tyhjentää mahtavalla tavalla ajatukset työhön liittyvistä asioista. Lisäksi minulla on maailman ihanin lukupiiri, jonka kanssa tapaamme suunnilleen kerran kuussa, syömme, juomme ja keskustelemme intensiivisesti kirjoista, ja kirjojen kautta aina koko elämästä.

Elina Hirvonen esittelyssä Elisa Kirjassa.

Kuva: Carl Bergman.

 

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone