Kirjaesittely: ”Mieletön vilppi on elämänmakuinen ja koukuttava teos kotimaisista taidehuijareista”

Jouni Rannan ja Marko Erolan kirjoittama Mieletön vilppi -kirja kurkkaa taidegallerioiden kirkkais­ta valoista alan varjoisille sivukujille, joissa taistellaan vallasta ja rahasta vaikka pistooli kädessä.

Kirja on jatko-osa Jouni Rannan (kuvassa) muistelmakirjalle Vilpitön mieli (Tammi, 2017), joka sai paljon huomiota ja nousi myyntimenestykseksi. Teos herätti myös poliisin kiinnostuksen, ja varmasti myös Mieletön vilppi aiheuttaa parrapärinää monissa tahoissa.

Mieletön vilppi etenee vuoron perään Rannan ja toisen mestariväärentäjän Veli Sepän kertomana. Tyylikeino vaatii lukijalta hienoista skarppaamista, mutta osoittautuu oikeaksi: kahden taidehuijarin vuoropuhelu on koukuttavaa luettavaa.

Hitsarina työskennellyt Seppä kehittyi huippuväärentäjäksi, jonka käsissä syntyi aidonnäköistä Schjerfbeckiä ja Légeriä.

”Olen täysin itseoppinut lukuun ottamatta yhtä kurssia Oriveden kansanopistolla ja muutamaa päivää Eero Nelimarkan opissa. Osaan jäljitellä ketä tahansa, mutta omaa tyyliä en ole oikein koskaan löytänyt”, hän kertoo.

Hän alkoi kiikuttaa tauluja Ruotsista Suomeen. Ensimmäinen ostaja oli maan sen ajan parhaimpia taidekauppiaita. Seppä alkoi maalata myös omia maalauksia. Väärentäminen alkoi kuitenkin salakavalasti mestareita kopioimalla.

”Imin vaikutteita käsieni kautta kulkeneista töistä, kokeilin kaikenlaista ja etsin omaa tyyliäni. Matkin mestareita. Niin kaikki taiteilijat tekevät”, Veli Seppä kertoo.

Molempien elämää varjostivat alkoholismi ja ihmisuhdeongelmat. Joskus oma ja läheisten henki olivat vaarassa ja myös vankilan portteja kolkuteltiin. Elämän varjopuolista kerrotaan kirjassa avoimesti. Jouni Ranta kertoo, että toisen kurjutta hyödynnettiin sumeilematta taidepiireissä.

Taideväärennöksisistä tuli rahapulasta ja krapulasta kärsivälle Sepälle ainoa pakokeino. Järnefeltiä, Nelimarkkaa ja Sigrid Schaumania syntyi kuivina kausina kuin liukuhihnalta.

Taiteilija ryyppäsi siihen aikaan joka päivä. Tavallisesti hän oli niin humalassa, että kaupanteko oli raskasta ja taulujen tilaaminen vaikeaa. Seuraavana päivänä hän ei muistanut tilausta. Jos muisti, hän tuhersi kännipäissään myyntikelvotonta jälkeä. Ei tilaaminen onnistunut oikein edes silloin, kun Seppä oli selvin päin. Hän halusi tehdä oman päänsä mukaan. Liikesuhteemme toimi niin, että Seppä soitti, kun hänellä oli jotain onnistunutta tai muilta ylijäänyttä. Olisi tämmöinen, tuletko hakemaan”, Jouni Ranta muistelee yhteistyötä Sepän kanssa.

Ilman omantunnontuskia eivät taideväärentäjät selviä. Ranta myöntää, että Schjerfbeckin teosten kopiointi aiheutti hänessä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hän koki onnea ja ylpeyttä, että kopiodut työt menivät läpi parhailla asiantuntijoilla.

”Kajoamalla Schjerfbeckiin tunsin kajonneeni johonkin pyhään. Oli kuin olisin murtautunut sakastiin varastamaan kirkkohopeat. Pelkäsin, että tulemme vielä paljastumaan, koska Schjerfbeck on hyvin luetteloitu ja hänen työnsä herättävät aina paljon mielenkiintoa. Rahattomana, nälkäisenä ja janoisena sitä on kuitenkin valmis varastamaan. Otetaan nyt nämä rahat, kun saadaan. Murehditaan huomista huomenna.”

Väärentäjien uhreiksi saattoi joutua kuka tahansa Veli Seppä muistelee uransa alussa tehneensä (nyt jo edesmenneen) taidekauppias Matikan pyynnöstä taulun, joka esitti rallilegenda Juha Kankkusen autoa ja hänen päätä. Kyseessä oli syötti.

”Taulu käsittääkseni meni itselleen Kankkuselle, ja sain muistaakseni muutaman tuhannen markan käteismaksun. Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt taulun olleen lahjan, jolla Matikka ui maailmanmestarin liiveihin taulukaupat mielessään. Kankkunen on kertonut lehdissä ostaneensa 1990-luvun lopussa kimpassa puolitoista miljoonaa markkaa maksaneen Picasson ja muutamia vuosia myöhemmin yhteensä 50 000 euroa maksaneet Gallen-Kallelan ja Halosen. Kaikki kolme taulua on todettu väärennöksiksi.”

Maallikolle kirja tarjoaa mielenkiintoista tietoa väärentäjien kikoista. Kuten niin usein rikoksissa, myöskään väärentäjien kekseliäisyydellä ei tunnu olevan rajoja.

Alkuperäinen signeeraus pestiin Nitromorsilla pois, ja tilalle vedettiin joku iso nimi. Lampulla tarkistettiin, että signeeraus istuu taulun väreihin. Huonompia vanhoja töitä kannatti ostaa pelkästään pohjan takia, koska puhtaaksi pestyn taulun päälle voi maalata uuden teoksen. Vanhaa maalia jätetään reunaan sen verran, että neulakoe läpäistään. Kehittelin haudutetusta teestä ja ruskeasta guassiväristä vernissaliuoksen, joka teoksen pintaan siveltynä painautuu uriin ja saa tuoreen työn näyttämään sopivasti likaiselta eli vanhalta. Ei sillä nykytekniikkaa huijata, mutta poliisi alkoi kantaa tauluja tosissaan Ateneumiin vasta 2010-luvun alussa, kun epäilyttäviä töitä oli markkinoilla jo pilvin pimein”, Veli Seppä kertoo.

Kirja on eräänlainen välitilinpäätös. Molemmat päähenkilöt totevat tehneensä paljon asioita, jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä. Katse on kuitenkin tulevaisuudessa.

Minulla on elämässä enää yksi haave, joka luultavasti jää toteutumatta. Olen koko elämäni hakenut omaa kädenjälkeä taiteilijana. Oma tyyli on edelleen hakusessa, ja aika alkaa käydä vähiin. Väärentäminen vei harhateille, enkä tiedä, voinko enää edes löytää omaa tyyliä matkittuani niin pitkään ja niin monia muita taiteilijoita”, Seppä kertoo.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia teoksesta Mieletön vilppi. Kirja on saatavana myös äänikirjana. Lue ilmainen näyte tästä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone