Kirjaesittely: Jouppilan nelosten elämäkerta on riipaisevaa luettavaa, mutta se herättää myös toivoa

Helena Jouppilan muistelmateos Neloset – Jouppilan sisarusten tarina kertoo Suomen ensimmäisten nelosten vaietun tarinan.

Sinäkin päivänä äiti teki jotain käsittämätöntä.

Pieni Helena oli leikkimässä kotitilansa lähimetsässä tasaisella kivellä, jonka päälle hän oli rakentanut leikkikodin. Huoneet hän oli rajannut oksilla ja kamarissa oli sammaleinen vuode – vain mielikuvitus oli rajana pienen tytön kotileikissä.

”… äiti ryntäsi paikalle vihaisena ja sanaakaan sanomatta potki kotini hajalle. Katsoin voimattomana vierestä, kun hän tuhosi muutamassa sekunnissa huolella kesän aikana tekemäni kodin. Sitten äiti lähti niskojaan nakellen pois yhtä nopeasti kuin oli tullut. Seisoin aloillani jähmettyneenä ja katsoin julmaa hävitystä.

Helena Jouppila kirjoittanut yhdessä toimittaja Sanna Walleniuksen kanssa riipaisevan muistelmateoksen Neloset – Jouppilan sisarusten tarina (Docendo).

Nelosten karusta lapsuudesta kertova kirja on herättänyt valtavaa kiinnostusta ja keskustelua. Ensimmäinen painos myytiin loppuun heti ilmestyessään ja kirjasta on tehty satoja varauksia kirjastoissa ympäri Suomea. Suuren kysynnän johdosta teos on julkaisu pikapikaa myös e-kirjana. Myös äänikirja on tulossa myöhemmin keväällä.

Helena Jouppilan ja hänen kolmen veljensä Erkin, Martin ja Jorman syntymä kesäkuussa 1951 Seinäjoen synnytyslaitoksella oli iso uutinen. Isokyläisten maatilallisten Hilkka ja Eino Jouppilan esikoislapset olivat Suomen ensimmäiset eloonjääneet neloset.

Heidän syntymästään kerrottiin radiossa ja lehdissä. Sairaalaan alkoi virrata onnittelusähkeitä ja kukkalähetyksiä. Vauvoille järjestettiin myös äidinmaitokeräys.

Kiinnostus ”Jouppilan ihmenelosia”kohtaan vain lisääntyi heidän vartuessa leikki-ikäisiksi. Heistä tuli mainosten ja messutapahtumien mannekiineja. He tapasivat Kekkosen ja pääsivät helikopterin kyytiin.

Sodasta toipuvassa Suomessa kaivattiin onnellisia tarinoita. Perheen äitiä pidettiin luonnollisesti sankarina ja esikuvana, kun hän oli selvinnyt neljän pienokaisen synnytyksestä.

Iloisten lehtikuvien ja kulissien taustalle kätkeytyi kuitenkin perhetragedia, josta juuri kukaan ulkopuolinen ei tiennyt.

Perheen äiti kohdisti lapsiinsa sekä ruumillista että henkistä väkivaltaa. Erityisen julma ja tunteeton hän oli tytärtään Helenaa kohtaan. Tekonsa äiti toteutti muiden katseilta piilossa.

Äkkiarvaamatta hän tarttuu käsipuoleeni ja alkaa retuuttaa minua kohti porstuaa, ulko-ovea ja kohti läheistä puulatoa. Siellä äiti nappaa käsiinsä pyöreän koivuhalon ja alkaa lyödä minua jaloille ja takamuksille. Hän lyö kerran, toisen, kolmannen.

juttu jatkuu kuvan jälkeen

neloset

Perheen tilannetta pahensi se, että isä alkoholisoitui ja kärsi mielenterveysongelmista. Kun neloset olivat kymmenvuotiaita, perheseen syntyi tytär. Kuopuksen myötä perheenjäsenten välille syntyi  entistä syvempi kuilu.

Emme tehneet koskaan yhdessä mitään, emme edes syöneet samassa pöydässä yhtä aikaa.

Murrosiässä fyysinen väkivalta loppui, mutta henkinen väkivalta paheni ja muuttui seksiaalisävytteiseksi herjaukseksi ja nimittelyksi.

14-vuotiaana äiti lopetti puhumisen Helena-tyttärelleen. Hiljaisuutta kesti seitsemän vuotta. Käytönnössä tytär oli äidilleen pelkkää ilmaa.

Helena muutti kotoaan 16-vuotiaana, mutta suhde äitiin säilyi ennallaan. Äiti ei kehunut tai luonut kontaktia tyttäreensä edes ylioppilasjuhlissa.

Kun äiti makasi kuolinvuoteellaan, Helena uskoi, että nyt jotain viimein tapahtuu. Että vuosien patoutuma purkautuu ja seuraa jonkinlainen anteeksianto.

Perillä sairaalassa hän kohtasi pettymyksen: äiti on poissaoleva ja kääntää katsettaan vain nähdäkseen, keitä tulijat olivat.

Tuntui, että äitiin oli juuttunut vain yksi toimintamalli: hänen tehtävänään oli vain satuttaa meitä. Hän ei kyennyt muuttamaan suhtautumistaan meihin kuolemankaan lähellä. Se oli hirveän surullista.

Myöhemillä sairaalakäynneillä äiti ei kyennyt puhumaan, mutta katsoi tytärtään intensiivisesti ja läpitunkevasti. Lähtiessäni pois sairaalasta, Helena tunsi äkillistä iloa. Se oli eräänlainen anteeksianto.

”… hän ei koskaan ollut katsonut minua niin. Katsoin takaisin, en pelännyt katsoa. Katsoimme kauan läpi vuosien kerrosten.”

”Katse sai riittää yhteydeksi, jota olin välillemme koko elämäni ajan toivonut”

Jouppila kertoo kirjassaan avoimesti myös läpikäymästään terapiasta sekä erikoisesta avioliitostaan. Hän tutustui 21-vuotiaana yli 30 vuotta vanhempaan Pentiin, joka oli hänen oma synnytyslääkäriinsä. Pariskunta sai kaksi lasta, mutta liitto päättyi eroon Helenan ollessa 42-vuotias. Helena suoritti sosiaalialan ammattitutkinnon ja työskenteli myöhemmin lastensuojelussa ja perheneuvolan johtajana.

juttu jatkuu…

Neloset_2019_Isokyro
Neloset Isossakyrössä vuonna 2019. Kuva: Riikka Austen

Kirjan lopussa ääneen pääsevät myös Helenan kolme veljeä. Tarina on yhteinen.

Jorma muistelee, kuinka äiti piiskasi heitä ikäjärjestyksessä niin, että oksa katkesi.

Ei se halunnut meitä, ei neljää lasta. Mutta minkä me sille voimme, että synnyimme ja jäimme henkiin!”, hän sanoo kirjassa.

Kirja on puistattavaa luettavaa. Se tarjoaa myös kurkistusikkunan 1950- ja 1960-lukujen Suomeen, jossa lastensuojelu oli rajoittunutta tai toisinaan lähes olematonta.

Kaiken keskellä kytee toivo.

Helena Jouppila toivookin, että omalla tarinallaan hän auttaa muita vaikean lapsuuden kokeneita sekä lapsia, jotka parhaillaan elävät vaikeissa oloissa. Mikä myös hienoa, kirjaprojekti on lähentänyt Jouppilan sisaruksia ja heidän perheitä.

Tätä kirjaa ei tehty turhaan.

Lue ilmainen näyte kirjasta.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia kirjasta Neloset – Jouppilan sisarusten tarina.

Kuva: Petri Mast

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone