Kirja-arvio: Kauko Röyhkän muistelmateos Marjatan poika on viiltävä kasvutarina 1970-luvun Oulusta – viisi mielenkiintoista poimintaa

2471698

Muusikko ja kirjailija Kauko Röyhkä (oik. Jukka-Pekka Välimaa, s. 1959) on tiivistänyt lapsuus- ja nuoruusvuotensa 1960-70-lukujen Oulussa Pellossa ja Turussa. Marjatan poika -muistelmateos on viiltävä ajankuvaus etenkin 1970-luvun Oulusta, jonka sisäänpäinkääntyneessä ilmapiirissä erilaisuus ei ollut valttia.

9789522917140Muistelmateos Marjatan poika kuvaa erilaisen nuoren kasvukipuista ja isättömyyden varjostamaa elämää värikkäästi ja elämänmakuisesti. Vaikka elämä erinäisistä ongelmista kärsineen yksinhuoltajaäidin kanssa ei ollut aina kovin ruusuista, mitenkään paatoksellista ei Röyhkän ulosanti ole.

Hän tuntuu olevan sinut menneisyytensä kanssa. Sen myötä myös huumoria ja itseironiaa on kirjassa runsaasti.

Muistelmateos päättyy 1980-luvun alkuun, jolloin Röyhkä murtautui musiikki- ja kirjallisuuspiirien tietoisuuteen. Jatkoa muistelmille on toivottavasti luvassa.

Mesta.netin kirjasivusto poimi Marjatan poika -kirjasta viisi kohtaa. Sitaatit on lainattu kirjasta.

Röyhkän lapsuus ei ollut helppo. Isä ei ollut mukana elämässä. Hän asui äitinsä kanssa, joka oli pakkomielteinen siivoaja ja sai usein raivokohtauksia. Välit olivat silti lämpimät. Kirjassa kuvaillaan tarkasti tapahtumia kodin seinien sisäpuolella.

Pelkään, etten pääse läpi pitkän matematiikan ylioppilaskokeesta ja ettei minusta tule koskaan ylioppilasta. Se olisi kauhea häpeä äidille, jolle koulumenestykseni merkitsee niin paljon. En pääsisi minnekään opiskelemaan ja joutuisin jäämään kotiin. Saisin jatkuvasti kuunnella äidin huutamista. Elämästäni tulisi helvetti

Syyskuussa 1979 Röyhkä muutti pois kotoaan Oulusta ja alkoi opiskella Turun yliopistossa kotimaista kirjallisuutta.

Kello tulee kahdeksan. Vedän pikkutakin ylleni ja otan olkalaukkuni, jossa minulla on evästä ja kirja, jota voin lukea matkalla. Äiti nousee saattamaan minua. Halaan häntä ovella. Halauksemme on jäykkä, ehkä hän rakastaa minua ja minä häntä, mutta emme enää osaa näyttää sitä. Olen jo iso mies, ja hän tuntuu niin pieneltä. Hänen aina niin tummassa tukassaankin alkaa olla harmaata

Röyhkä tapasi vuona 1980 oululaisen Ramblers-yhtyeen kitaristin ja tuottajan Riku Mattilan. Sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Bänditoiminta ammattimaistui ja esikoislevy alkoi hahmottua.

Viimeisen lomapäivän iltana olen pakkailemassa kamojani. Äiti on preussilaiseen tyyliinsä pessyt ja viikannut mukana tuomani paidat, sukat ja alushousut. Ovikello soi.
Siellä on Riku Mattila levykassin kanssa. Mistä hän edes tiesi, missä äitini asuu? Ehkä annoin keikan jälkeen hänelle osoitteen, en muista. Hän riisuu cowboybootsinsa, ja menemme huoneeseeni. Levykassissa on kaksi vasta ilmestynyttä lp:tä: Michael Jacksonin Off The Wall ja Diana Rossin uusin, jossa on iso hitti Upside Down. Olen kuullut tätä musiikkia Iskerissä, jossa olen muutaman kerran käynyt tanssimassa. Miksi Riku haluaa soittaa minulle näitä kansainvälisiä viihdemusiikin huipputuotantoja?

Kauko Röyhkä on kovan naistenmiehen maineessa, eikä hän itse ole asiaa jarrutellut. Kirjassa kerrotaan avoimesti seurustelusuhteista ja yhden yön jutuista. Poikuuden hän menetti parikymppisenä viisi vuotta vanhemmalle opiskelijatytölle.

”Itse naiminen on erilaista kuin olen kuvitellut. Saan jyystää kauan ennen kuin saavutan orgasmin. En tietenkään osaa mitään hienouksia, mutta aikuisen, minua kokeneemman naisen seura tuntuu mahtavalta. Seksin jälkeen istumme jalat ristissä vuoteella ja syömme leivokset.”

”Stereoissa soi Ziggy Stardust. Kerron bändistäni, mutta se ei tyttöä liiemmin kiinnosta. Hän on halunnut minut tänne vain naimaan, mikä on reilu peli. Turhia lässytyksiä ei tarvita.”

Vuosi 1980 oli käänteentekevä Röyhkälle, sillä sekä esikoisromaani ”Tien laidalla Waterloo” että debyyttialbumi ”Steppaillen” ilmestyivät.

”Kirjani ilmestyy. Minulle lähetetään laatikollinen vapaakappaleita. Kannessa on punaista taustaa vasten autonrengas ja kaksi hahmoa, joista toisella on pullo kädessään. Etuliepeessä on Laukkasen valokuvaamossa otettu kuva minusta, jossa seison rennossa haara-asennossa ja hymyilen. Lyhyessä esittelytekstissä minua kuvataan ikuiseksi vastarannan kiiskeksi.

”Lähetän Tien laidalla Waterloon omistuskirjoituksella varustettuna äidille, Leenalle ja mummolle, joka ei huonon näkönsä takia tule sitä koskaan lukemaan. Suvussani ei taida olla yhtään ihmistä, joka ymmärtäisi, kuinka iso juttu esikoisromaanin ilmestyminen on.”

Lue näyte Marjatan poika -kirjasta tai kuuntele näyte äänikirjasta.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone