Frank

frank-2014-film-poster-one-sheet

Frank. O: Lenny Abrahamson. PO: Michael Fassbender, Domhnall Gleeson. 95 min. K-12.

10_1

Lahjattomuudestaan huolimatta itseään muusikkona ja biisinkirjoittana pitävä Jon (Domhall Gleeson) saa pestin Soronprfbs-nimiseen yhtyeeseen, jonka itsemurhaa yrittänyt kosketinsoittaja ei ole aivan keikkakunnossa. Pieleen menneen konsertin jälkeen hän lähtee yhtyeen kanssa keskelle metsää päättymättömiltä ja päättömiltä vaikuttaviin äänityssessioihin.

Yhtyeen originelli, suurta tekopäätä yötä päivää käyttävä keulahahmo Frank (Michael Fassbender) on juuri sitä, mitä Jon tavoittelee kyetessään ammentamaan materiaalia arjen pienistä huomioista. Miehet ovat monessa suhteessa toistensa vastakohtia, jotka sekä ruokkivat että tuhoavat toisiaan.

Jonin musiikki on pakotettua, tylsäksikin liian haaleaa epämusiikkia. Oronprfbsin omatekoisia soittimia ja tajunnanvirtamaisia sanoituksia hyödyntävä avantgarde puolestaan kryptistä ja ymmärrystä pakenevaa.

Elokuva pilkkaa niin massoille suunnattua kulutuspoppia kuin erikoisuuteen erikoisuuden vuoksi pyrkiviä indieyhtyeitä. Huomiot eivät ole uusia, ja hetkittäin niiden väliset saumat loistavat turhan kirkkaina, mutta näsäviisauden tahroja niissä ei ole.

Elokuva nauraa myös hipsterihenkiselle ja uusia ilmiöitä jahtaavalle yleisölle. Jonin twiittausten ja Youtubeen lataamien videoiden myötä asettuvat kaupallinen menestys ja taiteellinen omaehtoisuus entistä voimakkaammin vastatusten. Toisaalta Frankiin opetuslapsimaiset bänditoverit vaikuttavat haluttomilta jakamaan messiaansa muun maailman kanssa.

Michael Fassbender as Frank

Frankin tapa peittää kasvonsa maskilla ei perustu Kissin kaltaiseen brändäykseen ja tietoiseen erikoisuuden tavoitteluun vaan on osa henkisesti sairaan ihmisen taudinkuvaa. Elokuva kysyy, ovatko outous, vaikea elämä ja mielenterveydelliset ongelmat osa taiteellista neroutta vai sitä rajoittavia tekijöitä, ja vastaa yllättävänkin ilmeisellä, taiteilijamyyttiä kritisoivalla tavalla.

Hahmo perustuu koomikko Chris Sieveyn 1980-luvulla luomaan Frank Sidebottomiin ja elokuva löyhästi Jon Ronsonin muistelmiin urastaan tämän yhtyeessä. Frank toimii myös ilman kytköstä esikuvaansa, ja loppua kohden mieleen juontuvat yhtymäkohdat Daniel Johnstoniin ja hänestä tehtyyn kiinnostavaan dokumenttiin The Devil and Daniel Johnston.

Fassbender tekee hienon roolin traagisena ja eksentrisenä hahmona, jonka kasvottomuuden vuoksi näyttelijä joutuu hyödyntämään erityisesti äänenpainoja ja kehonkieltä.

Samanlainen dualismi, joka vallitsee Frankin naamarin ja surumielisen olemuksen välillä, hallitsee myös itse elokuvaa, jossa komediallinen aines ja melankolinen draama eivät vuorottele vaan asuvat samoissa hetkissä.

Stephen Rennicksonin musiikki on pitkälti taiderock-parodiaa, mutta elokuvan päättävässä, Fassbenderin tunteikkaasti tulkitsemassa I Love You Allissa musiikki vapautuu komiikan viitasta ja saa kantaakseen muita merkityksiä.

J. K. SILVENNOINEN

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone