Edward Snowdenin elämäkerta ilmestyi suomeksi – tässä muutama mielenkiintoinen poiminta

snowden

Lähihistorian suurimman vakoiluskandaalin vuonna 2013 paljastanut Edward Snowden kertoo tuoreessa Pysyvästi merkitty -elämäkertakirjassaan, miten hän auttoi rakentamaan maailmanhistorian tehokkaimman vakoilujärjestelmän ja miksi hän päätyi paljastamaan sen.

Yhdysvaltain viranomaiset pitivät paljastuksia erittäin haitallisia kansalliselle turvallisuudelle. Monet vaativat Snowdenille elinkautista tai jopa kuolemanrangaistusta. Toiset taas pitävät häntä sankarina, joka paljasti laittomia väärinkäytöksiä.

Mesta.net poimi kirjasta Pysyvästi merkitty -kirjasta kuusi mielenkiintoista kohtaa. Kursivoidut kohdat on lainattu kirjasta.

9789510447611Vakoilu alkoi jo lapsena.

Vakoilin isosiskoani Jessicaa, joka sai valvoa myöhempään kuin minä. Hänellä oli lupa katsella piirrettyjä toisin kuin minulla. Vakoilin äitiäni Wendyä, joka istui sohvalla viikkaamassa pyykkiä iltauutisia katsellen. Mutta kaikkein eniten vakoilin isääni Lonia – tai Lonnieta, kuten häntä etelävaltioiden tyyliin nimitettiin – joka hallitsi olohuonetta pikkutunneille saakka.

Hän sai käyttää ensimmäisen kerran Commandore 64:ää seitsemänvuotiaana – hänen muutti hänen elämänsä kertalaakista.

Isä tömäytti minut tuoliin ja nosti sitä, kunnes yletyin nipin napin pöytään ja sen päällä olevaan kulmikkaaseen muovikimpaleeseen. Ensimmäistä kertaa eläessäni istuin näppäimistön ääressä. Isä ei ollut koskaan antanut minun naputella Commodore 64:llä, ja ruutuaikani oli rajoittunut videopeleihin konsoleilla, joissa oli niitä varten suunnitellut ohjaimet.

Olin pieni lapsi, jolla oli pulleat töpösormet ja joka ei edes tiennyt, mitä lainausmerkit ovat, saati sitten sitä, että piti painaa vaihtonäppäintä saadakseen ne esiin. Lukuisten yritysten ja erehdysten jälkeen sain kaiken vihdoin kirjoitettua. Painoin enteriä, ja samassa tietokone esitti minulle kysymyksen: MIKÄ SINUN NIMESI ON?

WTC-iskut muuttivat hänen maailmankuvansa ja aiheuttivat päätöksen liittyä asevoimiin.

Luullakseni halusin kuulua johonkin. Ennen syyskuun 11. päivää olin suhtautunut maani palvelemiseen epämääräisesti, sillä sellainen oli vaikuttanut tarkoituksettomalta tai vain tylsältä. Kaikki tuntemani maataan palvelleet henkilöt olivat toimineet kylmän sodan jälkeisessä maailmanjärjestyksessä, Berliinin muurin sortumisen ja vuoden 2001 iskujen välillä. Tuona aikana, joka osui yksiin nuoruuteni kanssa, Yhdysvalloilla ei ollut vihollisia. Maa, jossa kasvoin, oli ainoa maailmanlaajuinen supervalta, ja kaikki näytti ainakin minusta ja kaltaisistani vakaalta ja vauraalta. Ei ollut uusia rajaseutuja valloitettaviksi eikä suuria yhteiskunnallisia ongelmia ratkaistaviksi, paitsi verkossa. Syyskuun 11. päivän hyökkäykset muuttivat sen kaiken. Viimeinkin syntyi taistelua.

Nopea nousu tietokonenörtistä huippuvakoojaksi.

Sain 22-vuotiaana NSA:lta ensimmäisen valtuutukseni käsitellä erittäin salaista aineistoa, vaikka virkani oli organisaatiokaavion pohjimmainen. Jo alle vuosi sen jälkeen olin CIA:ssa järjestelmäinsinöörinä, ja minulla oli laajat yhteydet eräisiin planeetan arkaluonteisimmista verkostoista. Ainoa valvova aikuinen oli tyyppi, joka kulutti työvuoronsa lukemalla Robert Ludlumin ja Tom Clancyn pokkareita.

Ensimmäinen epilepsiakohtaus muutti elämän vuonna 2011.

Saman kokeneille ei ole tarpeen kuvailla sitä lähestyvän tuhon tunnetta, ja niille, jotka eivät ole sitä kokeneet, sitä on turha yrittää selittääkään. Se iskee äkisti ja primitiivisesti, pyyhkii pois kaikki muut tunteet ja ajatukset paitsi avuttoman alistumisen. Elämäni oli ohi. Lysähdin tuoliin, isoon, mustaan ja pehmustettuun Aeron-toimistotuoliin, joka kallistui allani, kun putosin kuiluun ja menetin tajuntani.

Tehdessään tietovuotoja Snowden ei voinut paljastaa oikeaa nimeään, joten hän otti journalisteihin yhteyttä käyttäen erilaisia henkilöllisyyksiä ja kertakäyttönaamareita, jotka hän heitti sitten menemään.

Päätin käyttää jonkun muun internet-yhteyttä. Kunpa olisi riittänyt, että olisin vain poikennut McDonald’siin tai Starbucksiin ja kirjautunut niiden lähiverkkoon. Noissa paikoissa on kuitenkin valvontakameroita, kassakuitteja ja muita asiakkaita – käveleviä muisteja. Lisäksi jokaisella langattomalla laitteella, oli se sitten puhelin tai kannettava, on globaalisti ainutlaatuinen tunniste nimeltä MAC (Machine Address Code), jolla se jättää jäljen jokaiseen laitteeseen, johon se ottaa yhteyden – rikosteknisen jäljen käyttäjänsä liikkeistä.

Siksi en mennyt MacDonald’siin enkä Starbucksiin, vaan lähdin ajelulle. Tarkemmin sanottuna lähdin sota-ajelulle, jossa oma auto muunnetaan liikkuvaksi wifi-sensoriksi.

Snowden elää Moskovassa maanpaossa ja elää melko vapaata elämää. Hänet tunnistetaan silloin tällöin julkisilla paikoilla.

Joka kerta kun menen ulos, yritän muuttaa vähän ulkonäköäni. Saatan hankkiutua eroon parrasta tai käyttää erilaisia silmälaseja. En koskaan pitänyt kylmyydestä ennen kuin tajusin, että hattu ja kaulaliina tarjoavat maailman kätevimmän ja huomaamattomimman valeasun. Muutan kävelyrytmiäni, ja äitini viisaista neuvoista piittaamatta käännän katseeni pois liikenteestä, kun ylitän katua, minkä vuoksi minua ei ole koskaan vanginnut yksikään kojelautakamera, joita on täällä joka autossa. Kun ohitan talon, jossa on valvontakamera, pidän pääni painuksissa niin, ettei kukaan näe minua sellaisena kuin minut yleensä verkossa nähdään – suoraan edestä.

Lue ilmainen näyte kirjasta. Voit myös kuunnella näytteen äänikirjasta täällä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone