Don’t breathe ★★★☆☆

DontBreathe_800e

Ohjaus: Fede Alvarez. Pääosiss: Jane Levy, Dylan Minnette, Stephen Lang. 89 min. K16.

David F. Sandbergin Lights Out ei jäänyt ainoaksi tänä vuonna maamme teatterilevitykseen päässeeksi pimeyttä käsitteleväksi kauhuelokuvaksi, joka tuskin olisi nähnyt päivänvaloa ilman Youtubeen ladattua lyhytelokuvaa. Fede Alvarezin tapauksessa varhaisesta työnäytteestä innostunut Sam Raimi tarjoutui 2013 tuottamaan tämän uusintafilmatisoinnin omasta kulttiklassikostaan The Evil Dead (1981).

Versio ei yltänyt alkuperäisen hillittömään energiaan, huumoriin ja kekseliäisyyteen mutta ei myöskään häpäissyt sen perintöä löytäessään verisen keskitien, joka vältti suoraa kopiointia mutta piti nostalgiankaipuiset katsojat säyseinä.

Don’t Breathissa kaksikko jatkaa yhteistyötään, mutta nyt Alvarez on päässyt työstämään omaa tarinaansa, joka kertoo kolmesta rikkaiden asuntoja ryöstelevästä detroitilaisnuoresta. Nuhteettomampaan elämään ja viihtyisämpään ympäristöön siirtyminen mielissään he valmistautuvat helpoksi uskomaansa eläkekeikkaan, jonka kohteena on sokean vanhuksen koti keskellä autioitunutta omakotitaloaluetta.

Lähtötilanne on samankaltainen kuin Wait Until Darkissa (1967), jossa sokea nainen joutuu kotiinsa tunkeutuvan kolmikon armoille. Don’t Breathessa asetelma kääntyy kuitenkin nurin päin, kun sähköjen katkettua kotinsa kolkat tunteva sokea saa etulyöntiaseman. Stephen Langin lähes sanattomasti tulkitsema hahmo muuttuu avuttomasta uhrista hirviöksi, joka saalistaa labyrinttiinsa uskaltautuneita tunkeutujia kuulo-, haju- ja tuntoaistiensa varassa.

Detroitin urbaania rappiota on hyödynnetty elokuvamiljöönä yllättävän vähän. Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alivessa (2013) se tarjosi goottilaiset puitteet romantisoidulle vampyyritarinalle, mutta Don’t Breathissa Motor Citylla on juonen kannalta perustellumpi tehtävä.

Jo elokuvan avauskohtaus vihjaa, että nuorille käy huonosti ja että talosta löytyy muutakin kuin setelinippuja. Maksimaalisen jännityksen kannalta ongelmallista on, ettei kumpikaan osapuoli herätä alussa sympatiaa. Tunne on samankaltainen kuin jos tapaisi lapsen, joka vie tikkarin vanhukselta, joka on varastanut sen kaupasta.

Alvarezin Evil Dead luotti liiaksi sokkiefektien voimaan, mutta Don’t Breathen ahdistavuus syntyy psykologisesta kauhusta ja klaustrofobiasta. Pedro Luquen kamera leijailee ahtaissa tiloissa esteettä antaen katsojille vihjeitä tulevista vaaroista. Myös äänisuunnittelu ja leikkaus ansaitsevat kehut. Kehno dialogi ja keskinkertainen näyttelykään eivät häiritse elokuvassa, jossa hiivitään hiljaisuudessa ja valot sammutettuina.

Yhdysvalloissa yllättävän hyvin menestyneen Don’t Breathin loppu jättää kellarin oven enemmän kuin raolleen jatko-osalle.

J. K. SILVENNOINEN

Elokuva katsottavissa Elisa Viihteessä

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone