Dave Grohlin Tositarinoita on poikkeuksellisen syvällinen rock-elämäkerta -”Sellaista tapahtuu vain kerran elämässä” – lue poiminnat

Foo Fighters -nokkahahmo ja entinen Nirvana-rumpali Dave Grohl kertoo uudessa Tositarinoita-kirjassaan elämästään. Kirja on koskettava, hauska ja sydämellä kirjoitettu.

Grohlin itsensä kirjoittama Tositarinoita ei ole tyypillinen elämäkerta, vaikka se käykin hänen elämänsä vaiheita läpi syntymästä nykyhetkeen. Kirjassa ei puida musiikkiuran tapahtumia levy levyltä ja välistä puuttuu vuosien mittaisia ajanjaksoja. Kirja koostuu oikealle aikajanalle sijoitetuista luvuista, joista jokainen liittyy johonkin Grohlin elämään vaikuttaneeseen tarinaan tai tapahtumaan.

Akateemisessa perheessä varttunut Grohl päätti 17-vuotiaana lopettaa lukion ja hypätä Scream-yhtyeen mukana Yhdysvaltain-kiertueelle. Hänen äitinsä oli pidetty opettaja lähikoulussa. Grohlia pelotti, että särkyykö äidin sydän, kun hänen poikansa syöksyy kohti umpikujaa.

En halunnut uhrata hänen luottamustaan, joten kunnioitin häntä ja käyttäydyin aina siivosti. Tiesin, että koulun lopettaminen näin nuorena särkisi hänen sydämensä, mutta tiesin myös, että kouluun jääminen särkisi omani.
Istuimme hänen työpöytänsä ääressä ja roikotin päätäni häpeästä. Selitin, että haluan jättää lukion kesken ja kiertää maailmaa. Ja mitä hän vastasi:

”Sinun on parasta olla hyvä”

Rumpalin pesti Screamissa jäi lyhyeksi. Vuonna 1990 Grohl sai patteristin paikan Nirvanasta, jonka maine kiiri jo Seattlen musiikkipiireissä. Yhtyeen keulahahmosta Kurt Cobainista tuli hänen kämppiksensä ja ystävänsä. Grohl muistelee eläneensä tuohon aikaan maissinakeilla, joita sai lähikaupasta dollarin hintaan.

”Oli syksy 1990 Washingtonin Olympiassa, ja olin juuri saanut ensimmäisen sekkini Nirvanan ansaitsevana jäsenenä. Huikeat neljäsataa taalaa – se oli työurani suurin palkka siihen asti. Tämä kipeään tarpeeseen osunut ennakko tuli vastikään palkkaamaltamme managerifirma Gold Mountainilta juuri silloin, kun kaikki merkittävät levy-yhtiöt kosiskelivat Nirvanaa hillittömässä tarjouskilpailussa. Silti Kurt ja minä näimme kirjaimellisesti nälkää ja elimme täydellisessä kurjuudessa. Asuntomme 114 NE Pear Streetillä oli vuonna 1914 rakennetun ränsistyneen vanhan talon liitännäisrakennus, jossa oli yksi makuuhuone, yksi kylpyhuone, pieni olohuone ja siivouskomeron kokoinen keittiö (se sijaitsi ironisesti aivan Washingtonin osavaltion arpajaisvirastoa vastapäätä). Kämppä ei varsinaisesti ollut mikään Versailles. Sana ”likainen” ei riitä alkuunkaan kuvailemaan sisällä vallinnutta verilöylyä.”

Toukokuussa 1990 Nirvana päätti soittaa Los Angelesin keikallaan uusia kappaleita. Yksi niistä oli Smells Like Teen Spirit, yhtyeen tuleva läpimurtokappale ja koko grunge-aallon suurin iskusävel.

”Sitten Kurt polkaisi avausriffin, minä tulin Kristin kanssa mukaan biisiin, ja koko sali räjähti täysin. Ihmiskehot törmäilivät, väkeä oli toistensa päällä, ja sali muuttui edessämme farkkujen ja märän flanellin mereksi. Vastaanotto oli vähintäänkin rohkaiseva, mutta ei varmastikaan sellainen, jota olisimme osanneet odottaa (vaikka varmasti sellaista toivoimme). TÄMÄ EI OLLUT MIKÄÄN TAVALLINEN UUSI BIISI. Se oli jotain aivan muuta”, Grohl kertoo kirjassaan.

Vuonna 1991 julkaistu Nevermind-albumi teki Nirvanasta maailman kuumimman bändin, jota revittiin keikoille ympäri maailmaa. Valitettavasti ongelmat eskaloituivat menestyksen myötä. Cobainin huumeongelma jakoi bändin kahteen leiriin. Grohl heräsi tilanteeseen videokuvauksissa.

Videokuvauksissa Kurtin hauraus tuli minulle järkytyksenä, ja hänen terveytensä lisäksi olin huolissani myös kiertueesta, jonka piti alkaa maapallon vastakkaisella puolella kaukana niiden ihmisten ulottuvilta, joita rakastimme ja eniten tarvitsimme. En voinut kuvitella, miten selviäisimme taas uudesta päätä huimaavasta aikataulusta keikka toisensa perään ja lentokenttä ja hotelli toisensa jälkeen, varsinkin kun otti huomioon Kurtin tilan, mutta sinne vain mentiin. Vielä tänäkin päivänä minun on vaikea katsoa ”Come As You Are” -videota, sillä tiedän, missä tilassa Kurt tuolloin oli. Vaikka olemmekin videossa kameraefektien ja paljaille pinnoille heijastetun kuluneen Super 8 -filmin sumentamia, näen hyvin selvänä kuvan kolmesta ihmisestä, jotka ovat astumassa ilmakuoppien kauteen, joka vaikuttaisi heihin vielä vuosia…”

juttu jatkuu..

Cobainin kuoleman yksityskohtia ei kirjassa käsitellä. Grohl kertoo menettäneensä rakkaan ystävän, joka tarjosi hänelle omenan ensitapaamisella. Kuukausia Kurtin kuoleman jälkeen hän tunsi olevansa kuin akvaariokala, joka ui epätoivoisesti edestakaisin koko päivän, mutta ei koskaan oikeastaan päädy minnekään.

”Olin vasta 25-vuotias ja koko elämä oli vielä edessäni, mutta monella tapaa minusta kuitenkin tuntui, että elämäni oli kuitenkin jo loppunut. Ajatus rumpusetin pystyttämisestä lavalle jonkun toisen taakse ei houkutellut lainkaan, vaan oli itse asiassa suorastaan masentava. Olin liian nuori hiipumaan pois, mutta liian vanha aloittaakseni alusta. Tietysti olisin voinut liittyä toiseen bändiin, mutta minut olisi leimattu ikuisesti ”siksi tyypiksi Nirvanasta”, ja tiesin, ettei mikään voisi koskaan kilpailla sen kanssa, mitä Nirvana oli antanut maailmalle. Sellaista tapahtuu vain kerran elämässä.”

Vuosi 1994 oli käänteentekevä. Nirvana oli kuopattu lopullisesti. Grohl marssi studioon ja levytti 15 tekemäänsä kappaletta. Hän soitti itse kaikki soittimet. Materiaalista koostettiin Foo Fightersin esikoisalbumi.

Minulle kyseessä oli enemmän kuin vain pelkkä nauhoitussessio. Se oli silkkaa terapiaa. Jatkoa elämälle. Tarvitsin tätä jysäyttämään sydämeni taas liikkeelle ja palauttamaan sen normaaliin rytmiin. Tarvitsin sähköpulssin, joka palauttaisi rakkauteni ja uskoni musiikkiin. Sen lisäksi, että olin jälleen soittimet käsissä ja tuottelias, katselin taas menosuuntaan taustapeilin sijasta.”

Grohl on kolmen lapsen isä ja aviomies. Hän avaa perhe-elämäänsä riemastuttavien ja herkkien tarinoiden kautta. Hän kertoo muun muassa lentäneensä 16 000 kilometrin päästä vain ja ainoastaan päästäkseen tyttärensä tanssiaisiin. Päivän päätteeksi hän lensi takaisin Australiaan Foo Fightersin kesken olevalle kiertueelle.

”Saapuessani Los Angelesiin näytin siltä kuin olisin jäänyt jäteauton alle. Kun kuitenkin kävelin etuovesta sisään, vastassa oli heti kaksi kirkuvaa pikkutyttöä ja se tunne syrjäyttää hurjimmankin aikaerorasituksen. Tiesin, että minulla oli vain muutama arvokas tunti heidän kanssaan, joten unohdin kaiken fyysisen uupumuksen ja isämoodi lykkäsi pykälään. Jymypaljastus: olen sellainen, jota eräät ihmiset saattavat pitää hoopona isänä (aivan järkyttävää, tiedän). Muistutan usein niitä hirvittävän ärsyttäviä lastenohjelmien juontajia, joiden takia tekee mieli työntää päänsä uuniin. Nolaan itseni suosiolla saadakseni pikkuiseni kikattamaan edes vähän, aina heräämisen hetkistä iltasatuihin saakka. Olen esimerkiksi huomannut, että hölmöilytanssi Earth, Wind and Firen tahtiin samalla kun tarjoilee aamulla pannukakkuja kirvoittaa päivän ensimmäisen hymyn ja saa sen lisäksi heidät loikkimaan ovesta pihalle – jos ei muusta syystä, niin ainakin paetakseen urpoiluani”.

Kursivoitu teksti on kirjasta Tositarinoita – Dave Grohl. Tositarinoita on saatavilla Ilkka Villin lukemana äänikirjana (kuuntele näyte) ja e-kirjana.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone