Black Anvil: Hail Death

black anvil

Jenkkibändi Black Anvil on mielenkiintoinen tapaus. Bändi kuulostaa periaatteessa vanhakantaiselta black/thrash-orkesterilta mutta jannuilla on selvästi pyrkimys rokimman ulosannin suuntaan. Paikoin meno kuulostaa jo kettuuntuneelta Kvelertakilta.

Black Anvilin ydintä voi kaivaa jostain rässin ja norjalaisen bläkkiksen suunnalta mutta varsinkin kolmannen albumin kohdalla soundi laajenee vielä selkeämmin crossoverin suuntaan. Black/thrashin rinnalle on tullut reilumpi ripaus hardcorelta haiskahtavaa kaahausta.

Vaikka kiekon nimi Hail Death voisi kuvata hyvinkin ankaran metsäläisbläkkiksen savottaa, Black Anvil innostuu paikoin  maalailemaan. Bändistä ei ole tullut sentään tumman ambientin perässähiihtäjä mutta Black Anvililla on aikaa ja halua kehitella viisujaan. Blackened thrash – sitähän se on. G.N.O.N. -niminen hartaasti riffittelevä pahaneteinen rutistus groovaa niin maan perusteellisesti – kuin bläkkistä vääntävä Pantera. Until the end alkaa kuin Metallican hitaasti kasvavat synkistelyt kunnes koneesta irtoaa todella mureaa ripitystä. My hate is pure on kiekon ripeämmistä siivuista ehdottomasti mitalisijoilla.

Myös levyn avaava Still reborn on moni-ilmeisyydessään maukasta kuunneltavaa. Lisäksi Redemption through blood yhdistelee mainiosti vanhemman rässimurinan tuoreempaan, 2000-luvun metalliin. Black Anvil ei sopeudu yhden tai kahden genrelokeron vangiksi. Bändin tummalla otteella etenevä black/thrash kuulostaa tuoreelta ja virkistävältä vaikka osoite löytyy selkeästi 80-ja 90-lukujen vaihteesta. Varttuneempi metallipää tuntee olonsa kotoisaksi. Aikaa ja kulutusta kestävän levyn merkkinä viisuista löytää uusia näkökulmia vielä useamman pyörityskerran jälkeen. Black Anvil on saatanarässin Entombed.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone