Arvostelu: ”Dyyni on visuaalisesti huikea ja tunnelmallinen sovitus tieteiskirjallisuuden klassikosta.”

Dyyni. Ohjaus: Denis Villeneuve. Pääosissa Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac. 156 min.

Denis Villeneuven Dyyniä ehdittiin odottaa kuin sadetta aavikolla. Toisaalta siksi, että sen ensi-ilta siirtyi koronan vuoksi, toisaalta siksi, että se pohjautuu Frank Herbertin tieteiskirjallisuuden klassikkoon (1965) – tai tarkemmin sanottuna kahteen kolmannekseen siitä.

Alejandro Jodorowsky yritti pystyttää jo 1970-luvulla oman dyyninsä, joka kaatui omaan mahtipontiseen mahdottomuuteensa. Lopputuloksena oli yksi pimeimmistä ja kiehtovimmista elokuvista, jota ei koskaan tehty, ja Frank Pavichin hieno dokumentti (2013) sen tekemättömyydestä.

David Lynchin versio on paljon parempi kuin julma aikalaisvastaanottonsa, mutta silti omaperäinen töyhtötukka tuntui olevan väärässä paikassa suurtuotannon kompromissien ja paineiden keskellä. Vuoden 1984 Dyynin suurin elokuvahistoriallinen ansio onkin siinä, ettei Lynch lähtenyt ohjaaman Jedin paluuta (1983) ja on sittemmin pitänyt ohjakset omissa käsissään.

Dyynin lähtökohtana on Atreidesin aatelissiuvun saapuminen Arrakis-nimiselle hiekkaplaneetalle tehtävänään pumpata maan uumenista ”rohtoa”. Se on kallisarvoinen psykoaktiivinen aine, jota ilman intergalaktinen matkailu ei onnistuisi. Villeneuve ei ainakaan piilottele tämän kaiken yhtymäkohtia arabikulttuureihin, öljyyn, kolonialismiin ja ekokatastrofiin.

(jatkuu)

Herbertin luoma monimutkainen universumi koostuu heimoista, killoista, liitoista, salaseuroista ja suvuista, joilla on omat kulttuurinsa ja uskomuksensa. Se on yhdistelmä keskiaikaista yhteiskuntajärjestystä, poliittista juonittelua, korkeaa teknologiaa ja mytologioita. Tätä monimutkaista kudosta avataan katsojalle samalla, kun Atreides-suvun perijä Paul (Timothée Chalamet) tutustuu uuden kotiplaneettansa ekosysteemiin ja historiaan sekä omiin voimiinsa.  

Villeneuvin Blade Runner 2049:n yhteistä on eräänlainen hitaus, viipyilevä rytmi, jolla tarinaa ja kohtauksia kuljetetaan. Se ei ole pelkkää miljöön estetiikasta nautiskelua vaan keskeinen osa tunnelmaa. Vaikka toiminta kiihtyy loppua kohden, valtavat mittasuhteet paljastuvat ja äänet takovat kuin rock-konsertissa, säilyy hitauden tuntu aikaa ja paikkaa rikkovissa jaksoissa, jotka liikkuvat unen, profetian ja ennustusten välimaastossa.  

Yhtä kaikki Dyyni kuuluu ehdottomasti elokuviin, jotka on syytä kokea mahdollisimman ison kankaan tai kuvaruudun ja kunnon äänentoiston välityksellä. Läppärin ruudun tai taulutelevision kaiuttimien kautta osa sen magiasta auttamatta katoaa.

Toisaalta Dyyniin on vaikea suhtautua jyrkästi, koska se vaikuttaa lopulta ikään kuin puolikkaalta elokuvalta, lupaavalta alulta. On kuin se vain vilauttaisi säärtään mutta ei paljastaisi kaikkia sulojaan. Mahdollinen jatko-osa tulee määrittämään, kuinka onnistunut tulkinta se lopulta on.

J. K. Silvennoinen

Katso Dyyni Elisa VIihteen vuokraamossa

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone