Arvostelussa Tokasikajuttu: ”Tuntemisen voima ja paljaus tarttuu myös katsojaan.”

pertti-kurikan-nimipaivat-viimeinen-keikka-26-12-2016-2

Ohjaus: Jukka Kärkkäinen, J-P Passi. Pääosissa: Kari Aalto, Sami Helle, Pertti Kurikka, Toni Välitalo. 98 min. K7.

Tokasikajutun aloittaa kohtaus, jossa ulkomaankiertueella oleva Pertti Kurikan Nimipäivät on juuri saapunut keikkapaikalle. Toni Välitalolla on hirveä kakkahätä, mutta järjestäjät eivät ymmärrä suomea eivätkä osaa neuvoa häntä oikeaan paikkaan. Kari Aaltoa raivostuttaa, sillä esiintyjärannekkeella saa vain olutta, vaikka siideriä mieli halajaisi. Porukan ainoana sujuvaa englantia taitava Sami Helle ounastelee, että luvassa on ”shitty gig”.

Iloton kohtaus on osuva intro Tokasikajutulle. Siinä missä vuonna 2012 ensi-iltansa saanut Kovasikajuttu kuvasi neljän kehitysvammaisen miehen muodostaman Pertti Kurikan Nimipäivien matkaa tuntemattomuudesta Suomen kovimmaksi punkbändiksi ja kansainväliseksi ilmiöksi, keskittyy jatko-osa yhtyeen viimeisiin vuosiin 2014–2016, jolloin punk soi entistä riitasointuisemmin.

Menestyksen ja kiertue-elämän mukanaan tuomat julkisuus ja stressi ovat alkaneet näkyä. Tekemisen ilon sijaan treenejä leimaavat eripura ja tyytymättömyys, mikä purkautuu välillä rajuna kielenkäyttönä. Jokainen on vuorollaan kävelemässä ovesta ulos.

Lopullisen päätöksen tekee bändin perustaja Pertti Kurikka ilmoittaessaan jäävänsä eläkkeelle 60 vuotta täytettyään. Ratkaisu on varmasti oikea ja sopivalla hetkellä tehty, mutta bändin jäsenet käsittelevät sitä kukin omalla tavallaan.

Keskeisen aihion yhtyeen sisäisen dynamiikan kuvaukselle luovat Eurovision-laukukilpailut. Sen karsintoihin ja finaalin valmistautuminen sekä voiton ja tappion käsittely tuovat esiin voimakkaita tunteita.

Keskeinen juonne on myös Välitalon suhde samassa asuntolassa asuvaan Juttaan. Toni käy jatkuvaa kukkotappelua bändin roudari Nipen kanssa, sillä molempien sydän pumppaa samalle naiselle. Kuten usein käy, kolmiodraama ei pääty kauniisti.

Ei Tokasikajuttu silti pelkkää synkistelyä ole. Erityisen hersyvä on matka Wienin finaaliin, jonka punaisille matoille lippalakkipäinen ja farkkutakkinen Aalto sopii kuin punkkari Euroviisuihin. Hänen loputtoman tylsistynyt olemuksensa ja lakoniset kommenttinsa tuovat aitoutta muoviseen ja teennäiseen ympäristöön. Aallon rouheaan karismaan verrattuna Lordin jäsenet olivat viisuhumussa kuin glitterillä siveltyjä prinsessoja.

Yhtyeen jäsenten rehelliset kommentit tulevat kuin vahingossa paljastaneiksi lehdistötilaisuuksien ja haastattelujen tyhjäpäisyyden ja yhdentekevyyden. Tulkkia ei käy kateeksi. Välitalon vastaus kysymykseen, mikä on yhtyeen slogan, naurattaa pitkään.

Hauskoja ovat myös bändin ”yksinhuoltajan” Kalle Kivimaan arkiset keskustelut yhtyeen jäsenten kanssa, joiden toistuva aihe on etenkin wc-pöntön vetämisen tärkeys.

Aalto, Helle, Kurikka ja Välitalo tuntevat paljon ja intensiivisesti – ja ennen kaikkea näyttävät sen. Tämä tuntemisen voima ja paljaus tarttuu myös katsojaan.

J. K. SILVENNOINEN

Vuokraa elokuva Elisa Viihde Vuokraamosta

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone