Anne Brunilan elämäkerta on myös rohkaiseva kertomus peräänantamattomuudesta – lue muutama poiminta huippujohtajan muistelmista

Suomen vaikutusvaltaisemmaksi päättäjänaiseksi useasti valittu Anne Brunilasta on julkaistu värikäs ja elämänmakuinen muistelmateos.

Johanna Venhon ja Brunilan itsensä kirjoittama Kuka olisi uskonutMuistikuvia (Tammi), kertoo kankaanpääläisen työläisperheen tytön noususta suuryritysten johtajaksi ja talouselämän vaikuttajaksi.

Brunila toteaa saatetekstissä, että työuraan keskittyvä kirja ei häntä innostanut. Sen sijaan hänen tiibetiläinen meditaatio-opettajansa kannusti häntä kertomaan elämänkokemuksistaan, että joku voisi saada niistä rohkaisua ja tukeakin omassa elämässään.

Alkuasetelma on herkullinen: Brunila on antanut lukemattomia työhön liittyviä haastatteluja, mutta yksityisasioistaan hän on kertonut harvoin.

Kirjassa sukelletaankin moniin yksityiselämän rankkoihin ja traagisiin hetkiin, mutta muistelmista kumpuaa myös onnea ja kiitollisuutta.

Kuka olisi uskonut -kirja on paitsi kiehtova elämäkerta, myös rohkaiseva kertomus peräänantamattomuudesta ja tahdonvoimasta. Mukana on Brunilan tarkkanäköisiä päiväkirjamerkintöjä vuosikymmenten varrelta.

Brunila vietti lapsuuteensa Satakunnassa, maaseudulla, usealla paikkakunnalla. Kotona vallitsi kova työn ja tekemisen kulttuuri. Muita hyveitä olivat rehellisyys ja vastuuntuntoisuus. Varsinkin isällä oli tiukka asenne lapsiaan kohtaan.

Piti käyttäytyä hyvin, ei saanut meluta ja riehua, ja piti olla terveellisiä liikuntaharrastuksia. Jos johonkin ryhtyi, se täytyi tehdä niin hyvin kuin osasi. Puolivillaista ei saanut päästää käsistään. Jos sisarusteni leikeissä sattui vahinkoja, ne olivat minun vastuullani, olinhan vanhin lapsi. Jos taas sorruttiin tihutöihin – kun vaikka veli ja sisko lyöttäytyivät porukkaan, joka kivitti autioituneen maatalon ikkunat rikki – minä sain rangaistuksen, koska en ollut pitänyt heistä parempaa huolta. Kenties tämä asenne vaikutti siihen, että minusta kasvoi ehkä liiankin velvollisuuden- ja vastuuntuntoinen ihminen”, Brunila kertoo kirjassa.

Brunila päätyi opiskelemaan Helsingin Kauppakorkeakouluun. Toisin kuin tässä kohtaa luuisi, elämä ei ollut suunnitelmallista. Pikemmin häntä ahdisti se, mihin opiskelu johtaa ja mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

Pääkaupunkiseudun opiskelijaelämä ja taidepiirit imaisivat nuoren naisen mukaansa. Viikonloppuisin Brunila ja hänen ensimmäinen aviopuolisonsa Heikki kävivät elokuvissa ja rock-keikoilla. Töitäkin piti tehdä.

Opiskeluaikana rahasta oli aina pulaa, opintolaina oli pieni ja opintoraha olematon. Kävin keikkahommissa luuttuamassa Finlandia-talon lattioita ja tein toimistotöitä. Parina kesänä olin töissä Postipankissa hyväksymässä valuutta-anomuksia, koska siihen aikaan kaikkiin ulkomaanmaksuihin piti saada Suomen Pankin lupa.

Avioliitto Heikin kanssa päättyi kesällä 1982 ilman suuria riitoja.

Elämäkerran keskeiseksi hahmoksi nousee Brunilan toinen kumppani ja ainoan lapsen isä Juha, jonka hän tapasi Kauppakorkeasta valmistumisensa jälkeen. Suhdetta varjostivat miehen päihde- ja mielenterveysongelmat. Myöhemmin kuvaan astui myös väkivalta.

Olin tuohon aikaan todella yksin. En voinut pyytää apua ystäviltänikään, koska en pystynyt kertomaan heille totuutta siitä, millaista meillä Juhan kanssa oli. Kävin koko ajan töissä ja kerroin kyllä ystävilleni, että minulla oli vaikeaa. Sitä en kuitenkaan kertonut, että jouduin kokemaan väkivaltaa, pahoinpitelyä ja alistamista ja että Juha jatkuvasti tunkeutui eri konstein väkisin asuntooni, hakkasipa kerran rautakangella ovenkin rikki. Se oli liian suuri häpeä.”

Juha sai lopulta vankeustuomion Annen törkeästä pahoinpitelystä ja istui vankilassa 1,5 vuotta. Vankilasta päästyään hän teki Itsemurhan.

Elämään mahtui muutakin surua. Brunilan ja Juhan alle kuukauden ikäinen poikavauva sai aivokuumeen, joka jätti pysyvän kehityshäiriön. Lapsi piti hätäkastaa.

Oskari oli Lastenklinikan teho-osastolla. Sinne ei saanut mennä, sai vain pienestä luukusta katsella lasta. Järkyttävä kuva ei tule koskaan häviämään mielestäni:..

Poikaansa Oskaria hän kuvailee elämänsä suurimmaksi lahjaksi ja parhaaksi opettajaksi elämässä.

Kun Brunilan urakiito pääsee vauhtiin, lukija tempaistaan mukaan poliitiikan ja talouselämän rattaisiin. Niistä kiinnostunut saa kirjasta hitusen irti enemmän. Brunila pohtii erimerkiksi euron valuvikoja ja Fortumin kiisteltyjä bonusjärjestelyjä.

Kaksi Brysselin vuotta koulivat hänestä taitavan esiintyjän. Hän joutui puhumaan lukuisissa seminaareissa, kokouksissa sekä kommentoimaan ajankohtaisia talouspoliittisia tapahtumia radiossa ja televisiossa.

Kantapään kautta opin, ettei mokailemiseen kuole ja että kuulijat ovat yleensä puhujan puolella ja toivovat tämän onnistuvan. Itseluottamukseni kasvoi pikkuhiljaa.

Vuoden 2006 alussa hänetä tuli Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja. Hänellä oli valtava kulmahuone, jonka viereiset käytävät olivat täynnä edeltäjiensä arvokkaita muotokuvia.

”Kun kuljin käytävillä muotokuvien katseiden porautuessa selkääni, varsinkin alussa tuntui vahvasti siltä, etten kuulu tähän joukkoon – en taustani, ystävieni enkä elämäntyylini puolesta. Koin monella tapaa edustavani täysin eri sukupolvea ja ajatusmaailmaa. Ja ehkä en sitten lopulta sopinutkaan joukkoon, koska minusta ei maalattu muotokuvaa kuten kaikista edeltäjistäni”, Brunila muistelee kirjassa.

Kirja antaa kuvan siitä, millaista on olla johtajana suuryrityksessä ja ministeriössä. Brunilan mukaa Suomen Pankissa, Metsäteollisuus ry:ssä ja Fortumissakin johtajan oltava koko ajan käytettävissä.

”Asiat eivät ministeriössä tai suuryrityksessä pysähdy siihen, että johtaja on lomalla. Lomia minulla kyllä oli, mutta jos työasioita tuli loma-aikana eteen, ne piti hoitaa heti. Toisin sanoen lomallakin piti aina lukea sähköpostia, olla jatkuvasti yhteydessä sinne ja tänne, käydä puhelinneuvotteluita ja tarpeen tullen myös palata työpaikalle. Oli oltava jatkuvassa valmiudessa.”

Kirjasta irtoaa neuvoja myös johtamiseen. Brunila sanoo toimineensa johtajana koko persoonallaan. Hänelle johtajana oleminen on ennen kaikkea ihmisenä olemista.

”Hyvä johtaja on tasapainossa itsensä kanssa ja tuntee omat vahvuutensa ja ennen kaikkea heikkoutensa. Terve itsetunto ja nöyryys omassa työssä ovat avaimia hyvään johtamiseen: kun ne ovat kohdallaan, pystyy ottamaan kritiikkiäkin vastaan. Olen omassa työssäni arvostanut alaisteni rohkeutta antaa minulle negatiivistakin palautetta ja sanoa suoraan, mistä kenkä puristaa, jotta olen voinut kehittyä johtajana.”

Brunilan elämä eteni pitkään täysien kalenterien ja minuuttiaikatalujen ehdoilla. Ahdistusta helpottivat meditaatioharjoitukset. Ne auttoivat olemaan paremmin läsnä kulloisessakin hetkessä ja olemaan murehtimatta eilistä tai pohtimatta huomista.

Pojan lisälsi buddhalaisesta elämänfilosofiasta ja meditaatioharjoituksista on tullut perusta hänen jaksamiselleen.

Ne ovat kantaneet, vaikka kiivaimpina työvuosina en pystynytkään meditoimaan säännöllisesti enkä käymään henkisissä opetuksissa. Näin jälkikäteen näen selvästi, miten olisin ollut paljon parempi johtaja ja ihminen, jos olisin kyennyt pitämään meditaation jatkuvasti osana jokapäiväistä elämääni, niin kuin se on nyt.”

Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Kuka olisi uskonut – Muistikuvia. Teos on saatavilla äänikirjana ja e-kirjana. Lue näyte täältä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone