American Hustle

ah kansi

Christian Bale ja Bradley Cooper

Näyttelijöiden aikamatka

Irving Rosenfeld (Christian Bale) on menestyvä pikkurikollinen, joka yhdessä rikoskumppaninsa (Amy Adams) kanssa huijaa pikkutekijöiltä pikkusummia. Heidän jäljilleen pääsevä FBI-agentti Richie DiMaso (Bradley Cooper) pakottaa kaksikon veneessään vesille, joissa uiskentelevat isommat ja ilkeämmät kalat.

American Hustle on yhdistelmä rikosdraamaa ja huijauksen ympärille rakentuvaa komediaa, joista jälkimmäinen tyyli on hallitsevampi. Osa komiikasta syntyy ristiriidasta, joka vallitsee Christian Balen muodonmuutoksen sekä hänen imagonsa ja aiempien rooliensa välillä. Kamera suorastaan herkuttelee Balen kaikesta eroottisuudesta riisutulla rumuudella kuvaamalla hänen vatsakumpuaan ja kaljua päälakeaan.

Elokuva alkaa pitkällä kohtauksella, jossa Rosenfeld piilottaa kaljunsa kaikkien taiteen sääntöjen mukaisessa rituaalissa. Jotain samalla tavoin keinotekoista ja vaivoin koossapysyvää on itse elokuvassa, joka on korostetun tietoinen kuvaamansa aikakauden estetiikasta. Autenttisuuden sijaan miljöö tuntuu liioitellun yhdenmukaiselta; kuin jokainen yksityiskohta sisältäisi leiman ”jäljiteltyä 70-lukua”.

Kiinnostavan puvustuksen lisäksi huomio kiinnittyy tunkkaisen hikiseen ja dekadenttiin ilmapiiriin, jossa rikollisten ja poliisien sekä ystävien ja vihollisten väliset rajat katoavat. Mafian kanssa veljeilevän ja korruptiosta kiinni jääneen poliitikon valinnat näyttäytyvät moraalisesti kestävämpinä kuin häntä jahtaavien viranomaisten.

Huijareiden huijatessa huijareita syntyy niin monta metatasoa, että koko huijauksen käsite menettää merkityksensä. Samalla monimutkainen rikos muuttuu toissijaiseksi, eikä katsojaa enää kiinnosta, kuka huijaa ketä, kun viimeinen juonenkeikautus tarjoillaan ennen lopputekstejä.

American Hustle ei valitse näkökulmaa vaan esittelee hienosti näyteltyjä, originelleja hahmojaan kokonaisuutta venyttävästi ja katsojan istumalihaksia kuluttavasti. Se on näyttelijöiden elokuva, joka on syvästi kiintynyt hahmoihinsa ja niiden esittäjiin. Kaikille keskeisille näyttelijöille on kirjoitettu kohtaus, jonka tunnerekisteri liukuu äärilaidasta toiseen. Ne eivät kuljeta juonta vaan avaavat henkilöhahmoja ja antavat näyttelijöille mahdollisuuden loistaa. Irrottelu ja improvisaation tuntu ovat läsnä, mutta paradoksisesti elokuva tuntuu osittain juuri siksi korostetun ohjatulta ja näytellyltä.

American Hustle oli ehdolla peräti kymmenen Oscar-palkinnon saajaksi, mutta ei voittanut niistä yhtäkään. Ei se pokaaleja olisi ansainnutkaan, sillä palkintogaalassa ei ole kategoriaa suurimmille peruukeille ja massiivisimmille hiuslaitteille.

J. K. SILVENNOINEN

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone